Vastuullisuusklinikka lajiliittojen paraurheiluintegraatiosta – paljon onnistumisia, mutta raha ja resurssit hiertävät

Suomen Olympiakomitea järjesti torstaina 19.5. Helsingin Pitäjänmäessä vastuullisuusklinikan, jonka aiheena oli paraurheilun lajiliittointegraation tilanne.

Klinikan aikana kuultiin useita hienoja menestystarinoita eri lajeista, ja eittämättä 2000-luvulla on otettu valtavia edistysaskeleita paraurheilun ja soveltavan liikunnan juurruttamisessa osaksi lajiliittojen ja suomalaisten urheiluseurojen toimintaa.

Taitoluisteluliiton toiminnanjohtaja Outi Wuorenheimo kertoi ylpeänä, että Espoon Finlandia Trophy on kansainvälisen kisakalenterin ainoa taitoluistelutapahtuma, jossa on soveltavan luistelun sarja mukana.

Suomen Urheiluliiton toimitusjohtaja Harri Aallon ylpeydenaihe oli tietysti kotimaisten parayleisurheilijoiden jo vuosikausia jatkunut hurja kansainvälinen menestys, mutta yhtä lailla hän oli tyytyväinen siitä, että yhä useampi iso yleisurheiluseura on ottanut parayleisurheilun ja soveltavan liikunnan osaksi toimintaansa. Myös Paralympiakomitean koordinoima Avoimet ovet -urheiluseurahanke sai kiitosta.

– Seurojen innostuminen parayleisurheiluun lähtee yleensä sitä kautta, että on syntynyt tarve, eli kysyntää toiminnalle on paikkakunnalla olemassa. Se on hetki, jolloin seurat tarvitsevat tukea ja neuvoja. Avoimet ovet on ollut siinä tosi hyvä tuki seuroille, Aalto sanoi.

Paraurheilun ja soveltavan liikunnan käsitteet puhuttivat myös klinikan osallistujia. Mikä ero on paralympialaisten ja Special Olympicsin välillä? Voiko käyttää vammaisen sijaan termiä toimintarajoitteinen? Vastauksia kysymyksiin on jo nyt saatavilla ja syksyllä julkistetaan Liikuntatieteellisen Seuran ja Sanastokeskuksen koordinoiman työryhmän laatima Soveltavan liikunnan sanasto, joka toimii jatkossa selkärankana ja auktoriteettina alan käsiteviidakossa.

Ja lopulta: Sanat ovat vain sanoja, tärkeimpiä ovat teot. Paralympiakomitean pääsihteeri Riikka Juntunen muotoili asian näin:

– Ode (Outi Wuorenheimo) saattaa sekoittaa käsitteet ja minä saan ne ehkä oikein, mutta en minä tiedä mitään kansainvälisten taitoluistelukilpailujen järjestämisestä. Eli kyllä soveltavan taitoluistelun paras paikka on Taitoluisteluliitossa.

Klinikan kokoon kutsumisen taustalla oli kuitenkin huolestunut pohjavire, joka liittyy nimenomaan siihen, missä ja miten paraurheilulaji pääsee parhaiten kukoistamaan. Viime aikoina on syntynyt joidenkin lajien piirissä riitasointuja liittojen ja paraurheilun toimijoiden välille. Kuten usein tämänkaltaisissa tilanteissa, nytkin raha ja resurssit, paremminkin niiden puute, hiertävät.

– Tietynlaisena pontimena sille, miksi me nyt olemme tässä, ovat ne kymmenkunta yhteydenottoa lajien parista ministeriöön. Haluamme, että nostetaan esille ne asiat, jotka hiertävät ja jotka pitää ratkaista. Tämä tilaisuus on toivottavasti alku tälle työlle, opetus- ja kulttuuriministeriön ylitarkastaja Kari Niemi-Nikkola sanoi.

Laajamittaista lajiliittointegraatiota, eli paraurheilulajien siirtämistä paraurheilujärjestöjen alta yleisen lajiliiton alaisuuteen, on tehty viimeisen kahden vuosikymmenen ajan. Lajiliitot, jotka ovat ottaneet oman lajinsa paraurheilukokonaisuuden hoitaakseen, ovat saaneet opetus- ja kulttuuriministeriöltä niin sanotun paraporkkanan, eli korotuksen valtionapuunsa.

– Vuosien mittaan korotus on liitoilta unohtunut ja sulautunut osaksi liiton yleistä toimintaa. Samalla urheilun kustannukset ovat lisääntyneet, Niemi-Nikkola totesi.

Liittojen saamat rahat paraurheilun organisoimiseen ovat siis edelleen osana ministeriön myöntämää yleisavustusta – tosin ilman minkäänlaisia indeksikorotuksia vuosien mittaan. Ongelma on, että niitä ei ole korvamerkitty paraurheilulle eikä niiden käyttöä tai käyttämättä jättämistä seurata systemaattisesti. Osa liitoista hoitaa paraurheiluvastuunsa moitteetta, osa on tiukassa taloustilanteessa karsinut kuluja paraurheilusta jättäen urheilijat ja valmentajat tekemättömään paikkaan.

Suomen Valmentajien alaisuudessa toimiva Paravalmentajat-yhteisö ja useiden lajiliittojen paraurheilun päävalmentajat olivat laatineet torstain tilaisuutta varten kannanoton otsikolla Hätähuuto 2030-luvun paralympiaurheilun puolesta. Sen esitteli tilaisuudessa Paravalmentajien puheenjohtaja, Paralympiakomitean valmennuspäällikkö Tuomas Törrönen.

Vetoomuksessa todetaan uhkana nykymenolla olevan, että kansainvälisen kilpailun koko ajan koventuessa ensi vuosikymmenellä paralympialaisiin ei saada Suomesta kasaan enää kunnon joukkuetta, ainoastaan yksittäisiä urheilijoita, jotka ovat tukijoukkojensa kanssa raivanneet tiensä huipulle suomalaisesta järjestelmästä huolimatta – ei missään nimessä sen ansiosta. Vetoomuksessa tehdään mm. seuraavia ehdotuksia tilanteen parantamiseksi:

• Ministeriön lajiliitoille myöntämien paraurheilun resurssien vaikuttavuutta tulisi seurata ja arvioida nykyistä systemaattisemmin. Toiminnalle tulee laatia kriteerit arviointeineen.
• Tämän hetken tilanteen kartoittamiseksi tulee tehdä selvitys paraurheilun integraation tasosta eri lajeissa.
• Olympiakomitean, Paralympiakomitean ja lajiliittojen välistä roolijakoa ja vuoropuhelua tulee selkiyttää.
• Paraurheiluun tarvitaan enemmän täysipäiväisiä valmentajia. Urheilijamäärät ja resurssit huomioon ottaen tulee hyödyntää yhteispalkkauksia ja valmentajatoimintaa yli lajirajojen.

Vetoomus on luettavissa kokonaisuudessaan sivun alareunassa.

Kari Niemi-Nikkola ei luvannut ministeriöltä lisärahoitusta lajiliitoille paraurheiluun, mutta ilmaisi kyllä, että ministeriöllä on vahva halu saada tilanteeseen selvyyttä ja parannusta.

– Liittojen saaman yleisavustusten kriteereistä vastuullisuus on jo nyt nostettu 15 prosentin painoarvolla esille. Eli ministeriön jakamasta 23 miljoonasta eurosta 15 prosenttia (n. 3,45 miljoonaa) kohdistetaan vastuullisuuskriteerien perusteella. Säädöstausta on olemassa. Me haluamme aidosti ratkoa tämän kysymyksen teidän kanssanne, Niemi-Nikkola sanoi.

– Yhteydenottoja on tullut ministeriöön sekä toimijoilta että päättäjiltä. Toimijat kysyvät, että eikö tähän (liittojen paraurheilulle kohdistamiin resursseihin) saada mitään pakkoa? Ja liittojen päättäjät puolestaan kysyvät, että onko meidän ihan pakko, kun rahaa ei ole?

– Kumpaankaan kysymykseen meillä ei ole absoluuttista vastausta. Ministeriöllä ei ole valtuutusta käskeä liittoja tekemään jotakin, mutta meillä on mahdollisuus resurssiohjaukseen, Niemi-Nikkola totesi.

Hän kertoi, että tulevan syksyn valtionapuhaun yhteyteen lisätään kysely liittojen omista ajatuksista paraurheiluun ja soveltavaan liikuntaan. Vastaava kysely tehtiin viimeksi 2010-luvun puolivälissä.

– Kyselyn vastauksia ei tulla palkitsemaan eikä sanktioimaan, mutta sen avulla saamme lisäselvyyttä siihen, miten jatkossa voidaan edetä, Niemi-Nikkola sanoi.