Oittaan luontoliikuntatapahtumassa puhuva sokea Heidi Koivunen: ”Luonnossa aistit ovat tasavertaisia”

Heidi Koivunen ja Costi-opaskoira Saunalahden rantareitillä keväällä 2022.

YHDENVERTAISEN LUONTOLIIKUNNAN KOKEMUSPÄIVÄ ESPOON OITTAALLA 9.6. – LUE LISÄÄ JA ILMOITTAUDU MUKAAN

Luonnossa liikkuminen tarjoaa paljon kaikille aisteille. Sokea Heidi Koivunen nauttii luonnosta kuulemalla, haistamalla ja tuntemalla. Hän kertoo omasta luontosuhteestaan torstaina 9.6. järjestettävässä Yhdenvertaisen luontoliikunnan kokemuspäivässä Espoon Oittaalla.

”Olen 10-vuotiaaksi saakka nähnyt toisella silmällä vähän, mutta siitä asti olen ollut ihan sokea. Rakkauteni luontoon on lähtenyt lapsuudesta, jolloin kävimme paljon muun muassa marja- ja sienimetsällä. Äiti vei minua mukana, vaikka en nähnytkään.

Voisin käydä luontoretkillä vaikka joka päivä, jos aina löytyisi joku, jonka kanssa mennä. Toki pärjään tutuilla reiteillä pelkän opaskoiran kanssakin, mutta nälkä kasvaa syödessä ja sitä haluaisi päästä kokemaan uusia paikkoja.

Maailma on nykyään aika visuaalinen paikka, kaikki perustuu näkemiseen. Luonnossa aistit ovat tasavertaisemmassa asemassa. Jos kävelen metsässä jonkun kanssa, niin saatan kysyä, että missä ne kielot ovat, kun täällä tuoksuvat kielot, ja kaveri on vain, että ei täällä näy mitään kieloja.

Näkevät kaverit oppivat kiinnittämään erilaisiin asioihin huomiota, kun ovat liikkuneet luonnossa näkövammaisen kanssa. Rakennetussa ympäristössä näkemisen ja visuaalisuuden merkitys vain kasvaa, mutta luonnossa se ei tule katoamaan, että kuulo-, haju- ja tuntoaistilla pystyy tekemään paljon.

Vuodesta 2017 olen äänittänyt lintujen ääniä. Suomi täytti silloin sata vuotta ja joku heitti vitsinä, että äänitetään sadan eri lintulajin äänet. Minulla alkaa olla sata lajia täynnä ja olen aika paljon oppinut tuntemaan eri lintuja äänen perusteella.

Varhainen kevätaamu metsässä. Metsän tuoksu yökasteen jäljiltä, yö on tuonut tuoksut voimakkaammaksi. Siihen lintukonsertti, ainakin 20 lintua ja auringon lämpö alkaa tuntua vähän kasvoilla. Se on aika täydellinen hetki. Yhtä hyvä on järvenranta, ihan tyyni, ja siellä nuotiotulilla istua ja rauhoittua.

Näkövammaisena ei voi ajatella niin, että kierränpä nopeasti jonkun pienen karhunkierroksen. Se ei koskaan mene kovin nopeasti. Etenkään hankalaan maastoon, jossa on kivikkoa ja juurakoita, ei koskaan saa mennä niin, että on kiire.

Toiset haluavat, että mukana kulkeva opas mainitsee jokaisesta juuresta tai kivestä, mutta itse tykkään siitä, että vain isoimmat asiat, joista voi olla vaaraa mainitaan. Ei myöskään tarvitse kuvailla näkövammaiselle kaikkea, mitä luonnossa on, vaan jätetään muille aisteille tilaa.”