Uutiset Kaikki uutiset
Jaa facebookissaJaa twitterissäJaa linkedinissä
13.04.2018 | Paralympiakomitea

Pakina: B-luokan taapertajat

Onhan tämä aivan säälittävää katsottavaa tämä raajarikkojen, näkövammaisten tai vaikka miten monin eri tavoin vammautuneiden/sairastuneiden kokoontuminen ympäri maailmaa muka johonkin Olympialaisten rääppiäisiin. Kuljetaan pyörätuolilla, kepeillä, puujaloilla, ilman käsiä, oppaan perässä jne. ja muka vielä hymyssä suin. Ja mikä pahinta tervehditään iloisesti vaikka ei mitenkään tunnetakaan. Kaikki omine rajoitteineen mahtuu muka samoihin ruokatiloihin, busseihin ja kisapaikoille ilman mitään ongelmia. Melkoista teeskentelyä pakko olla!

Muutamaa “urheilijaa” läheltä seuranneena on herännyt mieleen, että kuka tämän kohelluksen maksaa ja ketä nämä kiinnostaa. Ykskin aloittaa päivät rasvaamalla jalan tynkäänsä, hieromalla siihen mitä millonkin ja sitten kaikennäköiset sukat päälle ennen, ku edes vetää sen tekokoiven paikalleen. Menee kuulemma urheillessa helpostikin iho rikki tyngästa jos ei ole huolellinen koko ajan. Olis urheilematta ja kulkis kepeillä eikä taiteilis ja kiristelis teko-osien kans.

Toinen vääntäytyy pyörätuoliin ja kulkee sillä ilman avustajaa melkein joka paikkaan ja sitten muka työntyy hiihtoladullekin kelkkaan kiinnitettyjen suksien kanssa. Ja tietenkin samoille laduille muiden kans. Ja sitten muka kilpaillaan kaikennäköisten tasoitusten kanssa, että saatais oikein mitalit jaettua. Jos on pakko jakaa ne kolme mitalia niin miksi niitä osallistujia otetaan enemmän kuin kolme per sarja?

Matti sai kultaa ja sitä on näytetty teeveessä, kun se muka reenaa kovaa ja esimerkiksi seisoo jumppapallon päällä. Hyvä kait se on, kun on teko-osia, jotka varmaan voi laittaa ihan mihin asentoon tahansa, ei se meillä normaaleilla niin helposti jäykat paikat taivu samoihin asentoihin.

Entä tämä yks maajussi. Kotona kasvattaa karjaa käden tyngän kans niin ku muutkin, sitten kisassa ollaan niin tosissaan että pitää venyttää nivuset paskaksi, että pääsee pallille seisomaan. Ja suurin osa porukasta työntyy sitä paikalle katsomaan. Ja kaiken valmistautumisen tekee niin tarkasti ollakseen paras. Lieköhan muuten niin tarkkaa.

Oma lajinsa nämä perässähiihtäjät. Oppaan perseessä kiinni vaikkeivat osa mitään nääkään, jotku työntyy jopa edelle. Sinne menevät minne opas ohjaa, melkein ku koirat. On kait se hiihto niin helppo laji ettei siinä tarvi mitään nähdäkään.

Loppuhuipennukseksi järjestettiin vielä “romuralli”, johon maat kasas viimeisistä osista ja hiihtokykyisistä joukkueensa ja sitten nämä ammutaan samaan aikaan ja samalle ladulle viestiä hiihtämään. Kelkoilla taas muiden sekaan jne. No pääsipä nekin, jotka eivät olleet vielä ehtineet hiihtopaikalle, näkemään koosteen ilman että olis tarvinnu joka päivä siellä väikkyä. On täällä kyllä monennäköista vääntäjää ja osa vielä ihmisen näköisiä ja oloisia ainakin olevinaan.

Pitäisköhän olla huolissaan?

Kirjoittaja: Opashiihtäjä Jaakko Kallunki

 

Kuvassa: Maastohiihtäjä Rudolf Klemetti sekä hänen opashiihtäjänsä Jaakko Kallunki
Kuva: Harri Kapustamäki