Kansainvälisen luokittelusäännöstön uudistuminen tuntuu myös suomalaisessa vammaisurheilussa
Paralympiakomitean kehittämispäällikkö Katja Saarinen kertoi paralympialajien luokittelun tuoreimmista tuulista torstaina 2. helmikuuta Helsingin Valo-talolla järjestetyssä Vammaisurheilun kehittämisen ja tutkimuksen ajankohtaisiltapäivässä.
Merkittävin uusi asia kansainvälisessä luokittelutoiminnassa on se, että Kansainvälisen Paralympiakomitean IPC:n uusi luokittelukoodisto tuli voimaan vuoden 2017 alusta lähtien. Luokittelukoodisto on eräänlainen lajikohtaisten luokittelusäännöstöjen kattosäännöstö, joka määrittää luokittelun suuret linjat. Alkuperäinen koodisto julkistettiin vuonna 2007, mutta lajien ja luokittelun kehittyessä tällä vuosikymmenellä havaittiin selkeä tarve kehittää myös koodistoa.
– Uuden koodiston mukaisesti, kun urheilija tulee ensi kertaa luokitteluun, katsotaan ensin onko urheilijalla sellaista vammaa, että hän voi kilpailla paralympialaisissa. Näitä vammatyyppejä – Eligible Impairments englanniksi – on kymmenen, Saarinen kertoi.
– Jos tämä kohta täyttyy, mennään lajikohtaiseen kriteeristöön, eli täyttääkö urheilija sen oman lajinsa minimivammavaatimuksen. Jos minimivamman kriteerit eivät täyty, ei urheilijalla ole tulevaisuutta siinä kyseisessä paralympialajissa, hän jatkaa.
– Jos lajikohtainen minimivammakriteeri täyttyy, niin sitten tämä urheilija saa tarkan lajikohtaisen luokituksen.
Saarinen lisäsi, että kaikissa paralympialajeissa ei suinkaan ole mukana kaikkia kymmentä Eligible Impairment -vammaryhmää, esimerkiksi maalipallossa käytössä on näistä vain yksi, eli näkövamma. Missään paralympialajissa ei voi myöskään olla mukana sellaista vammaryhmää, joka olisi näiden kymmenen yleisvammaryhmän ulkopuolelta.
– Koko ajan luokittelussa halutaan mennä enemmän pois siitä, että diagnoosi määrittäisi urheiluluokan ja enemmän siihen suuntaan, että luokka määrittyisi lajikohtaisen toimintakyvyn kautta. Esimerkiksi näkövammaisten urheilijoiden luokittelussa ollaan vielä pitkälti siinä tilanteessa, että luokka on aina sama, oli laji mikä hyvänsä. Siinä on vielä iso tutkimussarka, Saarinen kertoi.
Luokittelussa halutaan myös mennä kohti tilannetta, että luokitteluja ei enää juurikaan täytyisi tehdä isoimmissa arvokilpailuissa, kuten paralympialaisissa ja MM-kisoissa, vaan ne painottuisivat enemmän pienempiin tapahtumiin.
– Se on äärimmäisen kova paikka urheilijalle, jos ei saakaan luokkaa tai luokka muuttuu juuri sen tärkeimmän kilpailun alla. Eikä se kisajärjestäjillekään ole helppoa, jos luokat vaihtelevat, Saarinen totesi.
Torstaisessa ajankohtaisiltapäivässä mukana ollut pyörätuolirugbymaajoukkueen pelaaja Jukka Parviainen esitti aiheeseen liittyen huolensa siitä, kohoavatko pienten kansainvälisten kilpailujen ja turnausten kustannukset, jos järjestelyiltään raskaat luokittelut siirtyvätkin niiden yhteyteen.
– Pyörätuolirugbyssä esimerkiksi täytyy olla A- ja B-luokittelupaneelit, eli käytännössä yhteensä kuusi luokittelijaa, jotta se hyväksytään kansainväliseksi luokittelutapahtumaksi. Kisajärjestäjät vastaavat luokittelijoiden kuluista ja joutuvat käytännössä ottamaan ne sitten pelaajien turnausmaksuissa. Ne ovat jo muutenkin kalliita reissuja pelaajille, Parviainen totesi. Kyseessä on varmasti asia, joka tulee IPC:n pohdittavaksi ennemmin tai myöhemmin.
Kansallisilla paralympiakomiteoilla ja lajiliitoilla on vuosi 2017 aikaa saada kansallinen luokittelutoiminta vastaamaan voimaan tullutta uutta luokittelukoodistoa, joten edessä on uuden oppimisen vuosi myös kotimaisille luokittelussa mukana oleville henkilöille.
Linkki IPC:n Luokittelu-sivulle, josta löytyvät mm. 10 Eligible Impairment -ryhmää
Vammaisurheilun kehittämisen ja tutkimuksen ajankohtaisiltapäivässä käsiteltiin useita aiheita niin maailmalta kuin kotimaastakin. Esitykset löytyvät alta:
