100-vuotisjuhliaan viettävä Otto Malkki on Suomen vanhin elossa oleva paralympiavoittaja

Malkin sukua kolmessa polvessa: Otto Malkki ja pojantyttärensä Saara (vas.) sekä tyttärensä Riitta.

Kangaslampilaisen, tuolloin 22-vuotiaan Otto Malkin osalta jatkosota päättyi 17. toukokuuta 1942 Itä-Karjalassa sijaitsevan Seesjärven rantaan. Kimmoke rantakivestä osui nuorukaisen oikeaan jalkaan. Jalka jouduttiin amputoimaan polven alapuolelta. Jälkikäteen tynkää jouduttiin lyhentämään vielä kahdeksan kertaa, joten elämä jatkui reisiamputoituna.

Otto Malkki palasi kotiin Kangaslammille, joka nykyään on osa Varkauden kaupunkia. Hänelle pilkottiin tontti Kirkkorannasta ja pikku hiljaa alkoi uuden elämän rakentaminen itsenäisenä säilyneessä isänmaassa.

Kirkkorantaan nousi talo. Malkki meni naimisiin, he saivat neljä lasta. Hän aloitti metsurintyöt. Hän kokeili hiihtämistä, ja sehän sujui. Edelleen.

– Olin nuorena hiihtänyt päivittäin kahdeksan kilometrin matkan kouluun, hyviä mäkiä. Siinä oppi menemään, 100-vuotisjuhliaan tiistaina 20.8. viettävä Malkki kertoo Mikkelissä Kyyhkylän kuntoutuskeskuksessa.

Tasatyöntöä kun mentiin, niin siinä ei lopulta proteesi liikoja hidastanut. Otto Malkki oli kiistatta yksi parhaista sotainvalidiurheilijoista, niin kotimaassa kuin kansainvälisilläkin areenoilla.

"Kisojen suureksi sankariksi nousi Otto Malkki, jonka hiihtosuorituksia Saksan lehdistö ja televisio pitivät fantastisina. Hän saikin siellä nimensä eteen Champion – maailmanmestari – taistelija", kirjoittaa Malkin kilpakumppani Veikko Laiho sotainvalidien urheiluhistoriaa luotaavassa teoksessaan "Sotavammaisurheilu 1945–1975".

Samaisesta teoksesta selviää, että Malkki oli voittamaton sotainvalidien hiihtokilpailuissa reisiamputoitujen luokassa vuodesta 1955 aina 70-luvun alkuun saakka. Hän oli kova tekijä myös vammattomien kilpailuissa.

– Kyllä minä voitin monta kertaa tervejalkaisiakin. Kyllä sitä ihmeteltiin, Malkki sanoo.

Malkin tytär Riitta Koponen muistelee isänsä kertoneen, että kilpakumppanit olisivat käyneet joskus kisan päätteeksi vähän koputtelemassakin, että löytyykö sieltä oikeasti puujalka.

Vammaisurheilu kehittyi ja kansainvälistyi toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä. Ensimmäiset "kärrypoikien olympialaiset", eli kisat, joita nyttemmin paralympialaisiksi kutsutaan, järjestettiin vuonna 1960 Roomassa. Ne olivat vielä pelkästään selkäydinvammaisille urheilijoille suunnatut kisat. Lempääläläinen Tauno Valkama voitti Suomen historian ensimmäisen paralympiamitalin, kultaa 50 metrin vapaauinnista.

Talvikisoissa päästiin olympia-nimikkeen alla kilpailemaan vasta vuonna 1976 Ruotsin Örnsköldsvikissä, mutta Otto Malkki ja muut Suomen hiihtovoimaiset sotainvalidit niittivät sitä ennen mainetta muissa kansainvälisissä kisoissa. Muun muassa vuoden 1974 hiihdon MM-kilpailuissa Ranskassa Malkki ja Mikkelin Kalle Tiusanen voittivat kaksi mestaruutta mieheen.

Sotainvalidien Veljesliiton urheilutoimikunta oli perustettu jo vuonna 1945, ja oma Sotainvalidien Urheiluliitto perustettiin sen pohjalta vuonna 1960. Sotien jälkeen alkoi urheilutoiminta viriämään myös Suomen Siviili- ja Asevelvollisuusinvalidien Liiton (nykyinen Invalidiliitto) piirissä. Sieltä puolestaan irtosi omaksi järjestökseen Suomen Invalidien Urheiluliitto vuonna 1964. Näin ollen Suomessa oli pitkän aikaa kaksi aktiivista liikuntavammaisten henkilöiden urheilujärjestöä, jotka lähettivät urheilijoita kansainvälisiin kilpailuihin.

Vuoden 1976 Örnsköldsvikin paralympialaisissa suomalaiset sota- ja siviili-invalidit muodostivat melko lyömättömän joukkueen. Sotainvalidit Malkki ja Tiusanen vahvistettuna kempeleläisellä siviili-invalidilla Pertti Sankilammella voittivat jalka-amputoitujen hiihtoviestin näytöstyyliin. Henkilökohtaisilla matkoilla reisiamputoitujen luokassa Sankilampi oli ykkönen, Malkki kakkonen ja Kajaanin Tauno Seppänen kolmas niin viidellä kuin kymmenellä kilometrillä.

- Pertti oli kova poika, Malkki muistelee kisojaan nuoremman kilpakumppaninsa kanssa.

Vielä vuonna 1980 Norjan Geilossa järjestetyissä historian toisissa talviparalympialaisissa Otto Malkki saavutti pronssia viiden kilometrin matkalla. 1980-luvulle tultaessa sotainvalideilla alkoi olla sen verran ikää, että ainakin korkeimmalla kansainvälisellä tasolla estradi oli jatkossa siviili-invalidien.

Otto Malkki jatkoi eloaan Kangaslammin Kirkkorannassa, oli aktiivinen toimija kyläyhteisössä ja paikallisessa urheiluseurassa Kangaslammin Kisailijoissa. Metsätyöt jatkuivat myös niin pitkään kuin kunto salli. Se oli hiihdon ohella osa-alue, jossa Malkin sanoin eivät hänelle "monet tervejalkaiset miehetkään pärjänneet".

Vuonna 2009 Otto Malkki sai Kaatuneiden Muistosäätiön Veteraanipalkinnon "pitkäaikaisesta, ansiokkaasta ja jälkipolville esimerkiksi kelpaavasta työstä sotiemme veteraanien ja nuorison keskuudessa".

Sotainvalidien urheilulla oli suuri merkitys urheilijoille itselleen osana uuden elämän aloittamista sodan kauheuksien jälkeen. Mutta sillä voi nähdä myös laajemman yhteiskunnallisen, jopa toivoa ihmiskunnalle antavan merkityksen. Veikko Laiho siteeraa Sotavammaisurheilu 1945–1975 -teoksessaan stuttgartilaista Sportbericht-lehteä vuodelta 1953: "Eikö todella olekin onniteltava Eurooppaa siitä, että eiliset vastustajat jotka toisiaan vahingoittivat, tänään solmivat todellisia ystävyyssiteitä ja kohtaavat toisensa sopusointuisissa kilpailuissa!".

Lähteet:

  • Laiho, Veikko (1975): Sotavammaisurheilu 1945-1975.
  • Suomen Kuvalehti 17/2009: Otto ja jalka, s. 48-49. Varkauden Sotainvalidit - Historiikki. www.varkaudensotainvalidit.net/sotainvalidit/Sotainvalidit/historiikki.pdf
  • Otto Malkin haastattelu, Mikkeli 23.5.2018

Teksti on julkaistu Vammaisurheilu & -liikunta -lehdessä 2/2018