Nader Khalili näytti tien paralympialaisiin kehitysvammaisille suomalaisurheilijoille

Nader Khalili nousee pinnalle hengittämään uima-altaassa.

Torstaina Tokion paralympia-altaassa kisannut nuori vaasalaisuimari Nader Khalili on ensimmäinen kehitysvammainen suomalaisurheilija paralympialaisissa sitten vuoden 1998 Naganon talviparalympialaisten. Kuten Nader osoittaa, kehitysvammaisille urheilijoille on polku paralympialaisiin, mutta valitettavasti ainakin vielä se on kovin kapea.

Paralympialaisissa kilpailevat pääasiassa liikuntavammaiset ja näkövammaiset urheilijat. 1990-luvulla Kansainvälinen Paralympiakomitea otti mukaan paralympialaisiin myös kehitysvammaisia urheilijoita, mutta ongelmaksi tuolloin koitui kehitysvammaisten urheilun liian hutera luokittelujärjestelmä.

Vammaisurheilussa luokittelu on oleellinen osa koko kilpailujärjestelmän mielekkyyttä. Esimerkiksi neliraajahalvaantunut Toni Piispanen ei pärjää 100 metrin kelauksessa Leo-Pekka Tähden ja Esa-Pekka Mattilan T54-luokan kelaajille, joilla ylävartalo on erittäinkin toimintakykyinen. Siksi Piispanen kelaa luokassa T51 ja on luokassaan maailman ehdotonta eliittiä.

Kehitysvammaisten urheilijoiden kohdalla kysymys ei ole lihasten tai silmien toimintakyvystä, kuten liikunta- ja näkövammaisten urheilijoiden kohdalla. Vielä 90-luvulla kehitysvammaisten urheilijoiden luokittelu oli enemmän suuntaa antavaa ja seulan läpi pääsi urheilijoita, joiden vamma oli hyvin lievä tai pahimmassa tapauksessa vammaa ei ollut lainkaan.

Suomesta oli Naganon talviparalympialaisissa 1998 mukana neljä kehitysvammaista hiihtäjää. Heidän menestyksensä jäi vaatimattomaksi ja suomalaisleirin mukaan yksi iso syy tähän oli se, että kilpakumppaneissa oli runsaasti urheilijoita, joiden ei paralympialaisissa olisi pitänyt saada kilpailla. Voit lukea lisää Naganon tapahtumista täältä.

Sydneyn kesäparalympialaisissa vuonna 2000 korttitalo romahti, kun Espanjan kehitysvammaisten koripallojoukkue jäi kiinni siitä, ettei joukkueessa juurikaan ollut aidosti kehitysvammaisia pelaajia. Imagotappio oli Kansainväliselle Paralympiakomitealle murskaava, ja se näki ainoaksi mahdollisuudekseen sulkea kehitysvammaiset urheilijat kokonaan pois paralympialaisista. Ainakin siihen saakka, kunnes kehitysvammaisten urheilijoiden luokittelujärjestelmä saataisiin tilkittyä vedenpitäväksi.

Kehitysvammaisten urheilijoiden paluu paralympia-areenoille tapahtui vuoden 2012 Lontoon paralympialaisissa. Siellä mukana oli pieni määrä kehitysvammaisia urheilijoita kolmessa lajissa: yleisurheilussa, uinnissa ja pöytätenniksessä. Samalla lajivalikoimalla mennään myös vuoden 2021 Tokion kesäparalympialaisissa. Talviparalympialaisiin kehitysvammaiset urheilijat eivät ole vielä takaisin päässeet.

Nader Khalili oli liittynyt Vaasan Uimaseuraan 9-vuotiaana vuonna 2011 ja osallistui ensimmäisiin Junior Games -kisoihinsa Kuortaneella keväällä 2013. Siellä hän tapasi Uimaliiton vammaisuintivastaavan Kati Kauhasen.

Kauhasen avustuksella Khalilin perhe pääsi polulle, joka oli pitkä, sisälsi runsaasti lääkärinlausuntoja, paperisotaa ja kärsimätöntä odottelua, mutta jonka päässä siinsi paralympialaiset. Khalili sai ensin kansallisen luokittelun, sitten silloisen INAS-järjestön (nykyinen VIRTUS) kansainvälisen luokittelun ja sen jälkeen vielä World Para Swimmingin luokittelun, joka mahdollisti osallistumisen uinnin MM- ja EM-kisoihin sekä lopulta pääsyn Tokioon.

Luokittelujärjestelmä kehittyy ja ennen kaikkea nopeutuu edelleen, joten 2020-luvun paralympialaisiin tähtäävät suomalaisurheilijat eivät joudu todennäköisesti käymään vuosia kestävää prosessia, mutta aikaa siihen on joka tapauksessa hyvä varata. Kehitysvammaisten urheilun kansainvälinen kattojärjestö VIRTUS ja IPC ovat hyvin varovaisia sen suhteen, ettei Sydneyn katastrofi pääse toistumaan.

Uinnissa, yleisurheilussa ja pöytätenniksessä on tehty määrätietoista tutkimustyötä sen eteen, että luokittelujärjestelmä on saatu aidosti tutkimukseen perustuvaksi, eli käytännössä mahdollisimman objektiiviseksi. Tätä myös Kansainvälisen Paralympiakomitean luokittelukoodi nykyään velvoittaa ja se on reitti myös muille kehitysvammaisten lajeille paralympialaisiin.

Kehitysvammaisille urheilijoille on myös muita polkuja kansainvälisen urheilun pariin. Yleisin on Special Olympics, jossa urheilijoiden täytyy täyttää vaadittu Special Olympics -urheilijan määritelmä sekä ennen kansainvälisiä kisoja käydä lääkärintarkastuksessa. Lisäksi urheilijat käyvät kansainvälisten kisojen alussa niin sanotun tasoluokittelun, jonka pohjalta kisajärjestäjät muodostavat noin 3–8 urheilijan divisioonia. Näissä divisioonissa käydään sitten loppukilpailut ja kaikissa divisioonissa jaetaan mitalit. Tämä mahdollistaa paralympialaisia paremmin myös vaikeammin kehitysvammaisten urheilijoiden mielekkään osallistumisen. Paralympialaisissa kun kehitysvammaisten luokkia on vain yksi. Lue lisää Special Olympicsista täältä.

Down-urheilijoille on omat kansainväliset kilpailunsa ja VIRTUS-järjestön tavoitteena, joskin todennäköisesti melkoisen pitkän tähtäimen sellaisena, on saada down-urheilijoiden luokka mukaan myös paralympialaisiin. Lue lisää down-urheilusta täältä.

 

Kuvassa läheltä kuvattuna uima-altaassa radan päädyssä kääntyvän ja pinnalle hengittämään nousevan Nader Khalilin kasvot. Kuvaaja: Juhani Järvenpää