"Maalipallopiireissä en ollut ulkopuolinen, en maahanmuuttaja"
Mahabad Namiq, 1990-luvun alussa Suomeen perheensä kanssa saapunut Irakin kurdi, on ainoa suomalainen maalipalloilija, jonka elämästä on kirjoitettu kirja, Heini Sarasteen vuonna 2007 julkaistu Mahabad – Kuu, aamusumu ja rakkaus. Hänen elämänsä on sen verran värikäs, että sen tarinan kertomiseen todella tarvitaankin kirjan täydeltä tekstiä.
Näkövammaisten joukkuepalloilulajista maalipallosta kirjassa on käytännössä vain yksi luku, mutta keväällä 2021, parikymmentä vuotta pelaamisen lopettamisen jälkeen, Namiq vakuuttaa lajin olleen hänelle todella tärkeä henkireikä herkässä elämänvaiheessa ja iso osa suomalaiseen kulttuuriin kotoutumista.
– Olimme muuttaneet vuonna 1996 Lahdesta Tampereelle ja isämme halusi hirveästi, että kaikilla meillä perheen lapsilla on joku liikuntaharrastus, Namiq kertoi.
– Näköni oli siinä vaiheessa jo sen verran heikentynyt, että sain kaikenlaista tukea tietokoneeseen ja pistekirjoitukseen liittyen ja sitä kautta tietooni tuli myös, että näkövammaisilla on tällainen joukkuelaji ja Mari Ojala vei minut sitten kerran Tampereella tutustumaan maalipalloon.
– Se oli kauhean jännittävää. Olin 16-vuotias nuori tyttö ja muut pelaajat olivat aikuisia miehiä. Heti ensimmäiset iskut kasvoihin ja vatsaan olivat tosi kivuliaita, mutta kiinnostuin silti ihan saman tien siitä pelistä ja aloin pelata.
Jo seuraavana vuonna Mahabad Namiq muutti perheineen Espooseen, jossa oli Tamperetta paremmat mahdollisuudet harrastaa ja kehittyä. Pian Namiq oli jo maajoukkueen mukana vuoden 1997 EM-kilpailuissa Nottinghamissa.
– Huomasin, että kehityin lajissa tosi nopeasti ja siitä tuli minulle ihan ykkösjuttu. Se oli tärkeämpää kuin koulu ja kaikki muu. Suomen kieli minulla oli jo valmiiksi täysin hallussa, mutta se, että kulki suomenkielisten ihmisten piireissä, auttoi ymmärtämään suomalaista kulttuuria paljon enemmän ja sopeutumaan paremmin, Namiq sanoi.
– Oli ihanaa, että kaikki siellä pitivät minusta. Maalipallopiireissä en ollut ulkopuolinen, en maahanmuuttaja. Se oli tosi ihanaa aikaa, hän jatkaa.
Namiq nostaa esiin erityisesti Ben-Ami Katron, joka jaksoi aina kannustaa häntä ja luoda uskoa siihen, että hän pystyy mihin vain haluaa. Pitkän linjan maalipallovaikuttaja Katro oli käynnistänyt vuonna 1993 vuoden kehittyneimmälle maalipalloilijalle jaettavan Benin pokaali -kiertopalkinnon. Vuonna 1998, jolloin naisten maajoukkue voitti MM-kultaa Madridissa, Benin pokaalin sai Mahabad Namiq.
Namiq voitti kolmissa ensimmäisissä arvokisoissaan kultaa vuosina 1997–1999. Vuoden 2000 Sydneyn paralympialaiset päättyivät pettymykselliseen nelossijaan ja vaikeassa elämäntilanteessa noihin aikoihin ollut Namiq päätti lopettaa pelaamisen kisojen jälkeen.
– Se oli kuin seinä olisi tullut vastaan. Kaikki vain pysähtyi. Pian sen jälkeen menin mieheni luokse Saksaan ja siellä en saanut aloitettua pelaamista uudestaan, vaikka mieheni kovasti kannusti etsimään itselleni joukkueen. Myöskään Suomeen paluun jälkeen en enää tullut palanneeksi lajin pariin. Olen monta kertaa harmitellut, miksi toimin niin, vaikka pidin maalipallosta niin kovasti. En osaa selittää sitä itsellenikään, Namiq sanoo.
Naisten maajoukkuevalmentajana Namiqia vuoden 1999 EM-kisoissa ja 2000 paralympialaisissa valmentanut Osku Kuutamo harmittelee maalipalloilun ja urheilun menettäneen suuren kyvyn.
– Maba oli aivan suunnattoman lahjakas. Hän olisi ollut huikea urheilijatyyppi, jos olisi pystynyt ja halunnut jatkaa, Kuutamo sanoo.
Mahabad Namiqin ura maalipalloilun huipulla oli lyhyt mutta muistorikas.
– Maalipallo kokosi meidät yhteen. Sai tuntea, että kuuluu johonkin, johonkin hyvään. Vaikka minulla on vamma, niin pystyn silti menestymään ja minulla on iso, hieno ystäväpiiri, jotain mihin minä kuulun, Namiq tunnelmoi.
Suomen Paralympiakomitea on mukana oikeusministeriön ja yhdenvertaisuusvaltuutetun koordinoimassa #OlenAntirastisti-kampanjassa. Tutustu kampanjaan ja rasismin vastaiseen työhön täällä.
