Jääratakelkkailu oli hetken Suomelle menestyksekäs, mutta kuihtui pian pois paralympiaohjelmasta
Valtaosa Suomen talviparalympialaisten mitaleista – 164 mitalia 187:stä – on tullut maastohiihdosta. Mutta heti toiseksi mitalirikkain talvikisojen suomalaislaji 12 mitalillaan on jääratakelkkailu.
Se on – tai oli – paralympialaisten vastine olympialaisten pikaluistelulle. Liikuntavammaisilla urheilijoilla oli allaan luistelukelkka ja käsissään sauvat, joilla työnnettiin vauhtia. Matkan pituus vaihteli 100 metristä 1500 metriin.
Jääratakelkkailu tuli paralympialaisten ohjelmaan Norjan Geilossa vuonna 1980 järjestetyissä toisissa talviparalympialaisissa. Se olikin koko historiansa ajan korostuneesti norjalaisten laji. Norja voitti mitalitilaston kaikissa kisoissa, joissa jääratakelkkailu oli mukana, lukuun ottamatta viimeistä kertaa Naganossa, jossa mitalitilaston vei nimiinsä isäntämaa Japani.
Suomalaisurheilijoita paralympialaisten jääratakelkkailussa oli vuosien varrella viisi: Veikko Puputti, Lasse Eva, Lahja Hämäläinen, Erkki Pettinen ja Tapio Nikunoja. Mitaleja voittivat Puputti (5 kultaa) ja Hämäläinen (4 kultaa, 3 pronssia).
Vuonna 2015 edesmennyt Lahja Hämäläinen voitti vuoden 1984 talviparalympialaisissa Innsbruckissa luokkansa kaikki neljä matkaa (100m, 300m, 500m ja 700m). Samoissa kisoissa Veikko Puputti voitti kolme kultaa ja Suomi pääsi seitsemällä kultamitalillaan hätyyttelemään Norjaa jääratakelkkailun mitalitilaston kärkisijalla. Vuonomaa vei kuitenkin ykkössijan yhdeksällä kullallaan.
Puputti – suomalaisen vammaisurheilun suurmies – jääratakelkkaili paralympialaisissa neljästi. Viimeinen kerta oli ehdottomasti erikoisin. Puputti oli lopettanut uransa kansainvälisellä tasolla jo vuoden 1988 Innsbruckin kisojen jälkeen, ja oli mukana Naganon paralympialaisissa 1998 joukkueenjohtajan ominaisuudessa.
Jääratakelkkailu oli tippunut lajiohjelmasta kertaalleen jo vuoden 1992 Albertvillen kisoista, mutta palasi mukaan kaksi vuotta myöhemmin Lillehammerissa, kun lajin emämaa Norja vastasi järjestelyistä. Lillehammerin jääratakelkkailussa oli jo farssin aineksia, kun Norja voitti 23 jaossa olleesta 24 mitalista.
Naganossa mukana oli norjalaisten lisäksi aimo liuta kovaa kulkevia japanilaisia, mutta laji oli silti vaarassa tippua pois paralympiaohjelmasta osallistujien vähyyden vuoksi. Vuoden 1984 huippulukemista eli 40 urheilijasta oli tiputtu vain noin 20 urheilijaan – ja hekin käytännössä kaikki siis norjalaisia ja japanilaisia. Tarvittiin lisää osallistujia ja niinpä tuossa vaiheessa jo yli 50-vuotias Puputtikin kaivoi vanhan kelkkansa esiin varastosta ja otti osaa Naganon kisoihin, joihin siis joukkueenjohtajan ominaisuudessa oli joka tapauksessa osallistumassa.
Kyseessä ei ollut ensimmäinen kerta, kun Puputti tekee ex-tempore -tyylisen mukaantulon paralympialaisten kilpailutapahtumiin. Vuonna 1968, eli 30 vuotta aiemmin, hän oli tutustumismatkalla Israelin Tel Avivissa järjestetyissä kisoissa, kun tuli ylipuhutuksi osallistumaan myös urheilijana. Puputin Israelin reissusta voi lukea lisää täältä.
Puputti ja pari virolaiskelkkailijaa eivät pystyneet kuitenkaan paitsi pysymään norjalaisten ja japanilaisten vauhdissa Naganon kisoissa myöskään tekohengittämään lajia riittävästi. Kun siirryttiin seuraavalle vuosituhannelle, ei jääratakelkkailua enää paralympialaisissa nähty.
Helsingin valmistellessa Naganon kisojen aikoihin hakua vuoden 2006 talviolympialaisten ja -paralympialaisten kisaisännäksi jääratakelkkailun tulevaisuuteen uskottiin vielä ainakin siinä määrin, että talviparalympialaisten jääratakelkkailun kisapaikaksi oli jo suunniteltu Helsingin Myllypuroa. Kisat menivät lopulta Italian Torinolle.
Yksi jääratakelkkailun isoista ongelmista oli sama kuin pikaluistelullakin Suomessa: olosuhteet. Laji vaatii ison jääradan, joita ei ihan joka kulmalta löydy.
Vuonna 1994 talviparalympialaisten lajiohjelmaan nousi kelkkajääkiekko, eli nykyinen parajääkiekko, joka korvasi jääurheilun puutetta kisoissa. Nykyään jäällä pelataan talviparalympialaisissa myös pyörätuolicurlingia.
