Lajin tai urheilijan erilaisuus ei tarkoita eriarvoisuutta – Miten saamme ymmärryksen lisääntymään?

Paraurheilussa on pitkään rakennettu ymmärrystä eri ideologisista lähtökohdista rakentuvasta kilpailutoiminnasta ja kilpailujärjestelmistä. Jos todella halutaan, että “urheilu yhdistää”, miten ymmärrystä erilaisten saavutusten arvosta saadaan lisättyä läpi urheiluyhteisön? Paralympiakomitean urheilujohtaja Katja Saarinen esittää huomionsa viimeaikaiseen keskusteluun urheilija-apurahojen jaosta.

Pariisin 2024 olympia- ja paralympiakisojen tulostaso aloitti laajan keskustelun suomalaisen huippu-urheilun tilanteesta ja muutostarpeista. Viesti oli selvä. Menestystä eli arvokilpailumitaleita halutaan tulevaisuudessa enemmän, ja opetus- ja kulttuuriministeriö käynnisti urheilu, liikunta ja nuorisoministeri Sandra Berqvistin johdolla selvitystyön ja sen pohjalta huippu-urheilun uudelleen organisoitumisen.  

Paraurheilussa vastaava työ oli aloitettu jo muutama vuosi aiemmin, kun uudelle Paralympiakomitealle lähdettiin rakentamaan kilpa- ja huippu-urheilun linjauksia ja strategiaa. Suomen Paralympiakomitean ja Vammaisten liikunta- ja urheilujärstö VAU ry:n yhdistyttyä vuoden 2020 alussa huomattiin tarve kuvata moninaista paraurheilun kilpailukenttää ja järjestelmiä.

Tärkeä jako oli tunnistaa paraurheilun sisältävän kaksi hyvin eri ideologisista lähtökohdista rakentuvaa kilpailutoimintaa. Nyt paraurheilussa puhutaankin kilpailutoiminnan kuulumisesta joko karsintaperusteisiin tai osallisuusperusteisiin kilpailujärjestelmiin.

Kehitysvammaisten urheilijoiden Special Olympics ja sen alaisuudessa järjestettävät Special Olympics -maailmankisat ovat isoin esimerkki osallisuusperusteisista kilpailujärjestelmistä, joissa toiminnan ydin on tarjota kilpaurheilun ja ison urheilutapahtuman kokemus mahdollisimman monelle urheilijalle.

Paralympialaiset puolestaan edustavat karsintaperusteista kilpailujärjestelmää, jota voisi kuvata perinteiseksi ymmärrykseksi kilpa- ja huippu-urheilusta. Siinä järjestelmän korkeimman tason kilpailuihin raivaa tiensä vain pieni osa lajinsa tuloksellisesti kovatasoisimmista urheilijoista.

Kun puhutaan parahuippu-urheilusta, puhutaan paralympialajien huippuvaiheen urheilusta ja urheilijoista. 

Tämän jaon lisäksi parakilpaurheilun linjauksissa tarkasteltiin vielä lajikohtaisesti kansainvälistä vaatimustasoa. Todettiin, että paraurheilussa lajin kuuluminen talvi- tai kesäparalympialaisten ohjelmaan on tekijä, joka asettaa lajin tavoitetason sekä toiminnan että urheilijan tulostason osalta merkittävästi korkeammalle.

Niinpä linjauksiin kirjattiin, että kun Suomessa puhutaan parahuippu-urheilusta, me puhumme nimenomaan paralympialajien huippuvaiheen urheilusta ja urheilijoista.

Apurahakriteerien kiristyminen on se suunta, mitä huippu-urheilun uudelleen organisoitumisessa lähdettiin hakemaan

Parahuippu-urheilu on huippu-urheilua. Siitä ei ole kahta sanaa. Opetus- ja kulttuuriministeriö julkisti vuoden alussa tämän vuoden kesälajien urheilija-apurahat uusituilla kriteereillä. Aiemmasta poiketen nyt jaetuista apurahoista myönnettiin kolmen eri suuruisen tuen sijaan vain joko suuri 24 000 euron tai pieni 12 000 euron apuraha.

Tasokriteereitä oli myös nostettu merkittävästi. Olympialajeissa isolle apurahalle ei ole ollut asiaa, jos kahden edeltävän vuoden aikana ei ole ollut tulosta maailman kahdeksan parhaan joukossa. Paraurheilijoiden kohdalla kriteeri on vielä tuplasti tiukempi, ja ison apurahan saadakseen urheilijan tulee kuulua lajinsa ja vammaluokkansa maailman neljän parhaan joukkoon.

Suomen huippu-urheiluresurssit ovat kansainvälisesti niukat. Uudistettu linja tukee tavoitetta siinä, että edes muutamille voitaisiin taata paremmat mahdollisuudet.

Tuet kohdentuvat nyt siis selvästi tiukemmin juuri niihin urheilijoihin, joilta voidaan täysin realistisesti ja perustellusti odottaa haluttua menestystä, eli arvokisamitaleja lajin seuraavissa arvokisoissa. Mielestäni tämä on juuri se suunta, mitä huippu-urheilun uudelleen organisoitumisessa lähdettiin hakemaan.

Kansainvälisesti vertailtuna Suomen huippu-urheilussa käytettävät resurssit ovat merkittävästi niukemmat. Uudistettu linja apurahajaossa tukee tavoitetta siinä, että edes muutamille potentiaalisimmille urheilijoille voitaisiin taata paremmat mahdollisuudet kilpailla vertaisiaan vastaan jatkuvasti kiristyvissä vaatimustasokilpailussa.

Miten lajit voivat tukea ilman apurahoja jääneitä urheilijoita ja tuottaa uusia menestyjiä?

Henkilökohtaisen urheilija-apurahan tulisi mahdollistaa urheilijan keskittyminen urheilu-uraansa ensisijaisena ammattina. Huippu-urheilun tehostamistuista pystytään puolestaan tukemaan valmentautumiseen ja kilpailuihin vaadittavaa talousresurssia. Voimassa olevien kriteerien mukaan lajien tulee käyttää myös tämä tuki ensisijaisesti apurahan saaneiden urheilijoiden valmennuskokonaisuuden rakentamiseen.

Haasteeksi etenkin paraurheilijoiden kohdalla nousee vastuunjako, jossa lajiliittojen odotetaan ottavan merkittävästi isompi rooli ilman apurahoja jääneiden urheilijoiden valmentautumisesta.

Paraurheilun organisoituminen ja tila Suomessa 2024 -arvioinnissa nousi esille, miten kirjava taso lajiliittojen välillä oli siinä, miten paraurheilu on kiinnittynyt osaksi toimintaa. Erityisesti paraurheiluun kohdennetun taloudellisen resurssin määrä oli hälyttävän pieni.

On iso huoli, miten lajit pystyvät nämä lähtökohdat huomioiden tukemaan ilman apurahoja jääneitä paraurheilijoita ja sitä kautta tuottamaan uusia kansainvälisellä tasolla menestyviä urheilijoita.

Lisää keskustelua tarvitaan ymmärryksen lisäämiseksi 

Urheilija-apurahoihin liittyvien kannanottojen seuraaminen mediassa on henkilökohtaisesti tuntunut kuin kylmiltä lumipesuilta vasten kasvoja.

Paralympiurheilijoiden saamia tukia kohtaan kohdistuvaa kritiikkiä selittää varmasti isosti ymmärtämättömyys nimenomaan paraurheilun moninaisesta kilpailukentästä ja eri järjestelmien välisistä eroavaisuuksista. Keskustelua aiheesta kaivataan selvästi vielä paljon lisää yhteisen ymmärryksen lisäämiseksi.

Emme koskaan pysty näkemään ja ymmärtämään kuin jäävuoren huipun siitä, mitä urheilijan tulostason saavuttaminen on vaatinut.

Omaan arvomaailmaani ei kuitenkaan mahdu ajatus siitä, että erilaisuuden tulisi tarkoittaa eriarvoisuutta; että joku toinen laji tai urheiluliikkeen osa olisi vähemmän arvostettava, koska se sisältää jotakin, mikä ei ole tuttua minun omassa lajissani.

En myöskään ymmärrä sitä, että urheilijan saavutuksen arvo mitattaisiin lajin kilpailijoiden määrään suhteutettuna. Me urheilua seuraavat tai toimijat valmennustiimien ulkopuolelta emme koskaan pysty näkemään ja ymmärtämään kuin jäävuoren huipun siitä, mitä urheilijan tulostason saavuttaminen on vaatinut tai miten ”helppoa” se on ollut.

Olisi upeaa, jos torstaina Urheilugaalassa lausutut sanat ”urheilu yhdistää” voisivat olla totta myös käytännössä ja arjen toiminnassamme. Jokaisen lajin hienoudet ymmärtää vasta, kun asiaan pääsee perehtymään paremmin. Arvostus voi syntyä vain, kun kohtaat ihmisen urheilijan sisällä.  

 

Katja Saarinen on Suomen Paralympiakomitean urheilujohtaja ja neljissä paralympialaisissa kilpaillut entinen alppihiihtäjä, jonka työhön kuuluu kehittää paraurheilun moninaisten kilpailukenttien rakenteita Suomessa ja edistää ymmärryksen lisääntymistä urheilun toimijoiden joukossa. 

 

Lue lisää:

Kesälajien urheilija-apuraha vuodelle 2026 kahdeksalle paraurheilijalle