Naisten urheilun läpimurto on jo nähty. Nyt ratkaistaan, osaammeko johtaa sen seuraavaa vaihetta

Paralympiakomitean puheenjohtaja Sari Rautio käy läpi naisten urheilun ja johtamisen IWG-konferenssissa heränneitä ajatuksia urheilun ja sen luomien yhteisöjen tulevaisuuden rakentamisesta. 

Kolmipäiväinen naisten urheilun ja johtamisen konferenssi Birminghamissa keräsi kuluneena kesänä yhteen yli 900 osallistujaa 80 eri maasta. Ideoita sekä ajatuksia yhdenvertaisesta ja tasa-arvoisesta urheilusta ja sen johtamisesta tuli paljon.  

Kuten usein, seminaarikahvien keskustelut jäsensivät asiaa parhaiten eteenpäin. Niitä käytiin toki kiinnostavien alustusten pohjalta, mutta tasavertainen vuoropuhelu toimi – jälleen kerran.  

IWG-konferenssin yleisö ja alustajat olivat varsin heterogeenisiä, paitsi sukupuolen osalta. Alustajissa paraurheilun edustus oli kohtuullisella tolalla, ja useammassa paneelikeskustelussa oli mukana soveltavan liikunnan ja paraurheilun käytännön tekijöitä. 

Naisten urheiluun panostaminen ei ole hyväntekeväisyyttä eikä yhteiskuntavastuuprojekti. Se on investointi. 

Aluksi pari paalutusta: Naisten urheiluun panostaminen ei ole hyväntekeväisyyttä eikä yhteiskuntavastuuprojekti. Se on investointi. Kuten kaikki investoinnit, myös se edellyttää selkeää liiketoimintamallia, realistista aikajännettä ja jatkuvaa seurantaa. Kestävä muutos syntyy vain, kun edistymistä mitataan ja päätöksiä tehdään tiedon perusteella.  

Naisten urheilua ei myöskään pidä nähdä miesten urheilun jatkeena tai pienempänä versiona, vaan omana markkinanaan, jolla on erilainen yleisö, erilaiset kasvumahdollisuudet ja erilaiset liiketoiminnan lähtökohdat. Menestystä ei rakenneta kopioimalla olemassa olevaa, vaan luomalla uudenlaisia toimintamalleja. Naisten urheilun seuraava läpimurto ei ole uusi ennätys tai täysi stadion. Se on se hetki, jolloin emme enää puhu naisten urheilusta erillisenä ilmiönä, vaan yksinkertaisesti hyvästä urheilujohtamisesta. Silloin koko urheilu voittaa.  

Naisten urheilun tulevaisuutta ei voi vain ennustaa – sitä on rakennettava tietoisesti.

Samalla meidän on uskallettava katsoa pidemmälle kuin seuraavaan kilpailukauteen tai seuraavaan tilinpäätökseen. Naisten urheilun tulevaisuutta ei voi vain ennustaa – sitä on rakennettava tietoisesti. Tulevaisuus ei ole paikka, johon päädymme, vaan suunta, jonka valitsemme. Kuten tulevaisuudentutkimuksessa usein todetaan, tulevaisuus on verbi, ei substantiivi. Se syntyy teoista. 

Tämä edellyttää myös uudenlaista ajattelua. Tulevaisuutta ei rakenneta vain nykyisiä rakenteita parantamalla, vaan kuvittelemalla rohkeasti, millainen kestävä ja tasa-arvoinen urheilun ekosysteemi voisi olla. Tällainen "design fiction" – tulevaisuuksien tietoinen muotoilu – ei ole teknologiaharjoitus, vaan tapa asettaa ihminen kehittämisen keskiöön. Kysymys ei ole vain siitä, millaista urheilua rakennamme, vaan kenelle ja miksi. 

Johtamisen tärkein kysymys ei siis lopulta ole, mitä tavoittelemme, vaan miksi. Jos organisaation "miksi" on kirkas ja merkityksellinen, myös päätökset ovat johdonmukaisia. Silloin tasa-arvo ei jää strategiakalvoille, vaan näkyy rekrytoinneissa, budjeteissa, valmennuksessa, tutkimuksessa ja jokapäiväisessä johtamisessa. 

Tärkeintä ei ole puhua muutoksesta, vaan tehdä sitä – jokaiselle on löydyttävä rooli 

Muutos alkaa aina toiminnasta – ei täydellisestä asemasta tai tittelistä. Jokainen voi vaikuttaa omassa roolissaan. Kun tiedämme, että vammaisilla naisilla on erityinen riski jäädä syrjään vaikuttamistyöstä, on positiivisella syrjinnällä edelleen paikkansa.  

Ehkä juuri siinä piilee naisten urheilun seuraava vaihe – ei enää läpimurron juhlistamisessa, vaan siinä, mitä rakennamme sen jälkeen. Birminghamin konferenssin slogan olikin osuvasti beyond the breakthrough: läpimurto ei ole päätepiste, vaan lähtölaukaus pitkäjänteiselle kehitykselle.

Ennen kaikkea urheilu tarjoaa jotain, mitä me kaikki ihmisinä etsimme – mahdollisuuden kuulua joukkoon.

Urheilulla on ainutlaatuinen voima muuttaa ihmisten elämää. Se opettaa rohkeutta, yhteistyötä, itseluottamusta ja sinnikkyyttä. Mutta ennen kaikkea se tarjoaa jotain, mitä me kaikki ihmisinä etsimme – mahdollisuuden kuulua joukkoon. Riippumatta iästä, sukupuolesta, vammasta tai taustasta haluamme tuntea olevamme osa yhteisöä ja että oma panoksemme merkitsee jotain.  

Siksi jokaiselle pitäisi löytyä rooli: urheilijana, valmentajana, vapaaehtoisena, tuomarina, johtajana tai kannustajana. Kun ihmiset kokevat olevansa tarpeellisia, yhteisöt vahvistuvat.

Yhteisöjä, joihin halutaan kuulua ja jotka ottavat mukaan 

Ehkä tämä onkin urheilujohtamisen tärkein tehtävä. Ei vain rakentaa menestyviä organisaatioita, vaan rakentaa yhteisöjä, joihin ihmiset haluavat kuulua. Yhteisöjä, joissa saa iloita, nauraa, onnistua ja joskus myös epäonnistua turvallisesti. Yhteisöjä, jotka ottavat mukaan ja muokkaavat toimintaa osallistujien tarpeiden ja toiveiden mukaisesti. Yhteisöjä, joissa muistetaan nauttia siitä, mitä tehdään. Yhteisöjä, joissa se, mitä ihminen tuo mukanaan, on merkittävämpää kuin se mitä ei voi tehdä. 

Paraurheilulle mahdollisuuksien kautta tarkastelu on arkipäivää, ja siitä voi moni muu oppia.

Sillä lopulta juuri ilo on yksi urheilun suurimmista voimavaroista. Kun nautimme tekemisestämme ja annamme kaikille mahdollisuuden kasvaa, vaikutamme paljon laajemmalle kuin kilpailukentille. Muutamme ihmisten elämää – ja samalla rakennamme parempaa tulevaisuutta paitsi urheilulle, myös koko yhteiskunnalle.  

Urheilun tulevaisuus ei synny itsestään. Se rakennetaan joka päivä – päätös kerrallaan, kohtaaminen kerrallaan ja ihminen kerrallaan. Paraurheilulla on tässä merkittävä rooli: meille mahdollisuuksien kautta tarkastelu on arkipäivää, ja siitä voi moni muu oppia.