Paraurheilu osana lajiliittoja: Esimerkkejä ja näkemyksiä integraatiotyöstä

Mitä suomalaisen paraurheilun lajiliittointegraatiosta ajattelevat Suomen Voimisteluliiton soveltavan voimistelun asiantuntija Sini Mattila, Suomen Taekwondoliiton toiminnanjohtaja Tatu Iivanainen, Paralympiakomitean urheilijavaliokunnan puheenjohtaja ja paralympiauimari Antti Latikka sekä KIHU:n johtava asiantuntija Jari Lämsä? 

Paralympiakomitean kevätkokousseminaari 2026 järjestettiin 25.5. teemalla Paraurheilu osana lajiliittoa. Seminaarissa käsiteltiin aluksi lajiliittointegraation kehitystä, käsitteitä ja tilaa Suomessa Paralympiakomitean asiantuntijoiden ja Huippu-urheilun instituutti KIHU:n johtavan asiantuntijan Jari Lämsän alustuksilla. 

Tilannekatsauksen jälkeen paneelikeskustelussa saatiin näkemyksiä ja konkreettisia esimerkkejä integraatiotyöstä eri lajien parista, kun ääneen pääsivät toimijat urheiluyhteisön eri positioista. 

Missä nyt mennään lajiliittointegraation kentällä? 

Paralympiauimari ja Paralympiakomitean urheilijavaliokunnan puheenjohtaja Antti Latikka kuvaa paneelikeskustelussa suomalaisen lajiliittointegraation tämänhetkistä tilaa eri lajien suhteen jakaantuneeksi. 

– Pitkän linjan paralympiaurheilijana, urheiluyhteisöön hyvin verkostoituneena ja urheilijavaliokunnan kautta olen kuullut hyviä esimerkkejä, mutta myös paljon pelottavia ja huolestuttavia tarinoita siitä, missä asemissa eri lajien urheilijat omissa lajiliitoissaan ovat. Uinnissa integraatio tapahtui jo 2008, ja lajissa on tehty isoja peliliikkeitä 2010-luvulla. Toisaalta viime vuosina on oltu tietynlaisessa taantumassa, ja [kehityksen osalta] tasoituttu sen jälkeen, kun lopetin oman urani Tokion paralympialaisiin. 

KIHU:n johtava asiantuntija Jari Lämsä käyttää vastikään paraurheilun ja kuurojen urheilun valtavirtaistamisesta tehdyn vertailuanalyysin pohjalta ja ”näppituntumalla” nykytilasta termiä vaihteleva. Myös Voimisteluliiton soveltavan voimistelun asiantuntija Sini Mattila jakaa näkemyksen: 

– Polarisaatiota on lajiliitoissa paljon. Meillä tilanne on mukava, ja olemme päässeet soveltavan voimistelun osalta kasvamaan. Tuntuu, että yhteiskunnasta alkaa tulla sopivasti painetta, jonka myötä lajiliitot heräävät, ja vastuullisuusasiat ovat paljon esillä monista eri näkökulmista. Paljon puhutaan haasteista, mutta näen tässä hetkessä myös paljon mahdollisuuksia. 

Taekwondoliiton toiminnanjohtaja Tatu Iivanainen katsoo tilannetta oman lajinsa kannalta: 

– Taekwondossa meillä on otollinen maaperä, sillä kansainvälinen lajiliitto World Taekwondo haluaa tuoda paraurheilua paljon esiin, ja on paljon eri vammaluokkia, jossa lajissa voi kilpailla. Koko ajan kannustetaan tuomaan asiaa Suomessakin enemmän esiin.  

Iivanainen kertoo, että taekwondossa on yritetty tuoda soveltavaa taekwondoa seuratasolle järjestämällä jo monta vuotta yhdessä Judoliiton kanssa soveltavan kamppailun ohjaajakoulutuksia, missä kouluttautujia on käynytkin hyvin – osa hakemassa tietoa, osa soveltaakseen oppeja yleisesti harrastajaryhmien valmennukseen.  

– Harvassa seurassa on vielä omaa soveltavan taekwondon ryhmää, mutta moni [soveltava harrastaja] harrastaa muiden seassa. Seuroissa ei usein erotella heitä, jotka voisivat olla paraurheilijoita, vaan kaikki ovat taekwondon harrastajia.   

Nyt lajissa on juuri nähty myös ensimmäiset paraliikesarjakilpailijat. 

– Kilpailua yritettiin järjestää jo jokunen vuosi sitten, kun tiesimme että seuroista löytyi jo paljon heitä, jotka voisivat parasarjoihin osallistua. Jostain syystä he eivät silloin vielä halunneet lähteä kilpailemaan. Nyt pääsemme näyttämään esimerkkiä, että kilpailumahdollisuus on, tulkaa mukaan. On meillä ollut myös MM-mitalisti Matti Sairanen, eli siinä [kilpailuesimerkkiä] on ollut aiemminkin olemassa.  

Mistä tietää, että lajissa on edistytty paraurheilun integraatiossa?  

Tatu Iivanainen ehdottaa yhdeksi etapiksi sitä, ettei paraurheilijan osallistuminen toimintaan tai kilpailuun ole enää uutinen.  

– Esimerkiksi yleisurheilussa ei ole uutinen, että moukarinheittäjiä on mukana kilpailussa. Tai jos mennään pidemmälle, enää ei ole uutinen, että naiset ovat mukana kilpailuissa. Silloin ollaan integroiduttu, kun on normaali tilanne, että kaikissa kilpailuissa on erilaisia sarjoja. Meilläkin kilpailijoita jaetaan jo iän, painoluokan, kokemustason, vyöluokan ja nyt myös vammaluokan mukaan. Ei sen pitäisi olla sen erilaisempaa.  

Sini Mattila korostaa strategisten valintojen merkitystä: 

– Vaikka tänään esityksissä kuultiin, että rakenteet eivät ole mikään avain onneen, sanon kyllä, että ne ovat selkäranka kaiken toiminnan pohjalla. Meillä voimistelussa soveltava voimistelu näkyy strategiassa, ja se on ollut tekijä, millä integraatio on oikeasti edennyt. Työntekijällä on aina tuki, millä perustella sitä, miksi toimitaan näin tai tehdään näin.  

Mattilalla on antaa esimerkki rakenteisiin tehtyjen valintojen konkreettisesta vaikutuksesta omaan työhönsä: 

– Esimerkiksi se, että nyt kun tehdään isoa Gymnaestrada-tapahtumaa, viestinnän kollegat hoitavat esteettömyystiedot nettisivustolle ilman minua. Siitä tietää, että aletaan olla pisteessä, jossa asiat etenevät, vaikkei itse olisi koko ajan tökkimässä.  

Jari Lämsä puolestaan muistuttaa urheilijoiden kokemusten huomioinnista integraation arvioinnissa: 

– Vaikka tiedän, että urheilijat ovat harvoin tyytyväisiä, sieltä varmasti joitakin kommentteja löytyy, hän naurahtaa.  

Antti Latikka komppaa sekä urheilijan että taustatoimijan näkemyksellään edeltäviä puhujia: 

– Integraatioon tarvitaan myös resurssia. Mielestäni paraurheilu on tällä hetkellä todella monessa lajissa henkilöitynyt liikaa yksittäisiin urheilija-valmentajapareihin tai yksittäisiin työntekijöihin, jotka puhuvat lajiliitossa hyvää paraurheilusta. He saavat ehkä yhden ikäluokan huiput paralympialaisiin asti, mutta kun he lopettavat, paraurheilu kuolee heidän mukanaan pois. Paraurheilun pitäisi siis päästä syvälle lajiliittoon – ja niin, että urheilijalle on houkuttelevaa tulla lajiin. 

Millaisia konkreettisia esimerkkejä paraurheiluvastuun siirtymän hyväksi tehdystä työstä löytyy? 

Antti Latikka näkee urheilijoiden tekemän viestinnän merkittävänä: 

– Urheilijat tekevät valtavaa näkyvyystyötä somessa. Paraurheilu näkyy tällä hetkellä niin isosti kuin näkyy sen vuoksi, että some mahdollistaa meille oman viestinnän. Seuraan monia, jotka tekevät hyvää työtä sen mahdollistamisessa, että moni laji saa näkyvyyttä. Kaikki me urheilijat ei vain olla niin hyviä somettamisessa, ja siihen kaivataan tietysti lajiliitoilta tai seuroilta tukea – niin kaikkien nuorten kuin nuorten paraurheilijoidenkin – ohjeistamiseen siitä, mitä omasta lajista tai vammastaan voisi somettaa. 

Oman lajinsa osalta Latikka antaa Uimaliitolle kiitoksia etenkin siitä, että maajoukkueet yhdistettiin 2010-luvulla. 

– Olen päässyt kaikkiin samoihin tukipalveluihin ja samoille kotimaan leireille vammattomien maajoukkueen kanssa. En tiedä oliko aina hyvä, että meillä oli yhtä aikaa leirit, mutta saimme kuitenkin samat testaus- ja videoanalyysipalvelut, ja se ei tällä hetkellä monessakaan lajissa onnistu lajiliiton alla.  

Tukipalveluiden puolelta Jari Lämsä nostaa sekä KIHU:n aiempaa kuin tulevaakin työtä: 

– Testaus- ja TKI-toiminta on meillä se, mitä on tehty systemaattisesti, ja toisaalta käyttäytymistieteiden puolella on oltu mukana myös integraatiotyön prosessissa. Tulevaisuuteen katsoen olemme nyt mukana EU:n Erasmus-hankkeessa, jossa pohditaan urheilijoiden taloudellista osaamista. Siihen luvataan ottaa mukaan myös paraurheilijat. 

Sini Mattila kiteyttää Voimisteluliitossa tehdyn työn esimerkkeihin osaamisen kehittämisestä ja kilpailujärjestelmästä: 

–  Osaamisen kehittämisessä olemme tuoneet soveltavan liikunnan ja inkluusion sisällöt peruskoulutuksiimme. Niin jokainen voimisteluun ohjaajaksi lähtevä saa jo pienen tuntuman siitä, mitä erilaisten liikkujien huomioiminen omassa lajissa on. Kilpailussa meillä on samat rakenteet ja järjestelmät, joilla Special Olympics -kilpailujen hakeminen ja järjestäminen menevät samalla protokollalla. Sillä varmistetaan, että vaikka olennaisia henkilöitä tippuisi pois, homma pyörii kuitenkin.  

Kolmantena hän kokee tärkeäksi paitsi verkoston ja yhteistyön muiden lajien kanssa, myös yhteistyön oman lajin seurojen välillä.  

– Se usein puuttuu, että muita saa mukaan näkemään ja kokemaan [soveltavaa] toimintaa, kun olemme usein omissa paikoissamme ja halleissamme ovet kiinni. Itse olen kutsunut muita seuroja mukaan leireille, ja jokainen joka on tullut, on aloittanut toiminnan – siinä toimii myyntityö.  

Tatu Iivanainen nostaa myös Taekwondoliiton toimenpiteistä esiin koulutuksen: 

– Se, että koulutusta järjestetään ja tarjotaan aktiivisesti, ja sitä on joka vuosi tarjolla. Myös se, että koulutusta järjestetään yhteistyössä niin, ettei se ole suljetusti vain taekwondolle, vaan me taekwondo ja judo yhdessä järjestämme muillekin kamppailulajeille – myös karate on käynyt enemmänkin koulutuksissa. 

Iivanainen mainitsee myös mahdollisuuden tulla mukaan kilpailemaan taekwondoon, jo ennen kuin parasarjoja vielä järjestettiin. 

– Vuosien varrella on ollut yksittäisiä kilpailijoita, jotka ovat halunneet tulla kilpailemaan erilaisten vammojen kanssa. Jos on vaikka ollut jalkaproteesin käyttäjä, mukaan ottaminen taekwondoon ei ole ollut itsestäänselvyys, mutta sekin saatiin järjestymään. On ollut myös kuuroja kilpailijoita – kaikki, jotka ovat uskaltaneet kysyä voiko tulla kilpailemaan, on päästetty.  

Myös kansainvälisessä kilpailussa voitaisiin olla taekwondossa jo yhdenvertaisella pohjalla: 

– Ainakin teoriatasolla meillä olisi muita vastaavat tuet tarjolla paraurheilijoille, jos olisi edustaja lähdössä EM- tai MM-kisoihin. Valmentaja lähtee mukaan samalla tavalla liiton kustannuksella kuin vammattomienkin puolella, ja stipendirahat olisivat samanlaisia menestyksestä. Olisi siis periaatteessa samat systeemit, meiltä vain puuttuu urheilijat, jotka yltäisivät kansainväliselle tasolle, ja heitä pääsisi tukemaan.

Mikä on ollut haastavinta paraurheiluvastuun siirtymässä? 

Paneelikeskustelijat nostavat esiin etenkin rekrytoinnin. 

– Voi tietysti olla, että urheilijoita ei olisi muutenkaan ollut, mutta meillä ei myöskään ole ollut aktiivista rekrytointitoimintaa. Jos urheilijoita ilmestyy kilpailuihin tai muualle, missä voimme heitä lajiliittona nähdä, silloin heitä tietysti rekrytoidaan eteenpäin treenaamaan avoimille maajoukkueleireille, Tatu Iivanainen sanoo. 

Iivanainen toteaa, ettei urheilijoita kuitenkaan usein vain itsekseen tule. 

– Pikkuhiljaa kun tietoisuus leviää, moni voi uskaltaa tullakin mukaan ja kokea, että taekwondo on laji, jota kuka tahansa voi harjoitella. Ja kaikille, jotka haluavat kilpailla, tarjotaan mahdollisuus treenata tavoitteellisemmin ylemmälle tasolle. Onneksi myös kansainvälinen lajiliitto on paraurheilun suhteen myönteinen ja haluaa kannustaa siihen.  

Voimistelussa jo 43 seuraa tarjoaa soveltavaa voimistelua. 

– Alkaa olla jo niin, että ei niinkään lajiliitto taustalla ole rekrytoija, vaan seurat. Me tarjoamme alustan ja materiaalit, ja ehkä tulee tilanteita, jolloin seura on aloittanut tai aloittamassa toimintaa, ja silloin voimme kulkea rinnalla ja auttaa. Sitten [soveltava] ryhmä yleensä käynnistyy, jos ei sinä keväänä niin seuraavana syksynä, Sini Mattila sanoo. 

Haasteita voi olla enemmän edessä seuraavassa vaiheessa:  

– Kun systemaattista kasvua on tullut, olemme siinä vaiheessa, että tarvitsemme erilaisia tukipalveluita esimerkiksi Paralympiakomitealta. Kaipaamme pelisääntöjä tai toimintakäsikirjaa ja roolitusta tässä kohtaa integraatiota tai inkluusiota, mistä halutaankaan puhua, Mattila jatkaa. 

Jari Lämsä kääntää huomion urheilijoiden tukemiseen. 

– Varmaankin noin 15 vuotta KIHU on ollut jatkuvasti mukana, ja paraurheilu on ollut yksi osa KIHU:n toimintaa. Mutta varmasti siinäkin on vähän aaltomaista kehitystä, että välillä ollaan oltu enemmänkin kehittämässä ja tukemassa laajemmin, ja sitten on menty taas palvelu- ja testaustoimintaan kapeammin.  

Antti Latikka näkee isoimpina haasteina asenteet ja tiedon puutteen. Myös resursseilla on vaikutusta. 

– En aikonut sanoa vaarallista R-sanaa, mutta on pakko myöntää, että se on usein rahasta kiinni, eli siitä onko lajiliitolla käytettävissä rahaa tosi hyviin tyyppeihin, jotka pystyisivät käyttämään aikaansa integraation työstämiseen. Mutta kyllä monessa lajiliitossa ja organisaatiossa on kysymys vain asenteesta ja tiedon puutteesta sen osalta, mitä integraatioon tarvitaan.  

Latikan mielestä esimerkiksi Avoimet ovet -hankkeiden työtä ei missään nimessä pidä lopettaa vain hankkeeksi.  
– Sieltä tulee tosi hyviä pohjia, millä saadaan autettua, jos ei ole tietoa vaikka siitä, miten viestitään saavutettavasti tai millä välinein edes ihan minimivammaisia voisi saada siihen toimimaan vammattomien kanssa rinnakkain – tai millaisia ovat esteettömyysvaatimukset, jotta jollekin treenipaikalle voitaisiin saada soveltava ryhmä mukaan.  

Asenteista Latikka on kohdannut valitettavan paljon ikäviä esimerkkejä. 

– Jos huipulle tähtäävä paraurheilija, heti kun saa vähänkään kehityttyä ja alkaa haistella vaikka EM-kisojen ovia, saa pois luotaan työntävää kohtaamista liitolta, alkaa aina kiehumispiste lähentyä. Haluaisin tehdä myös selvityksen siitä, kuinka monessa lajissa on kansallisia kilpailuja, joihin saavat osallistua myös liikunta- ja näkövammaiset. 

Latikan mielestä suurin haaste integraation edistymiselle ei olekaan rakenteissa: 

– Tässä on niin monta rakennemuutosta tehty, ja niin monessa pöydässä – ihan Paralympiakomiteankin osalta – istuttu, että kyllä se rakenteista on vähemmän kiinni kuin asenteista ja resursseista, jos seuroissa ja liitoissa ei tulla vastaan paraurheilua ja saada yhteisiä inklusiivisia malleja rakennettua. 

Mattila vastaa lajiliiton näkökulmalta: 

– Ei varmaan käy kiistäminen, mutta haluan tuoda esiin, että uskon lajiliitoista löytyvän myös tahtotilaa. Siellä on uutta sukupolvea ja varmasti muuttuneita ajatuksia – annetaan myös uusi chanssi sinne. Myös lajiliitot ovat murroksessa siinä, mihin pitäisi tarttua, ettei aloita samaa vanhaa alusta, vaan mikä olisi juuri sinun kohta tarttua. Ja siinä lajiliitto kaipaa rinnalla kulkijaa – juuri mentorointia, joka tuli tänään esille – tai tietoa siitä, mihin sitoutuu ja mikä on oma rooli. Kun kaikki palaset toimivat yhdessä, voidaan mahdollistaa urheilijoille kaikista paras kokemus. Luulen, että niitä pöytäkeskusteluita vielä kaivataan. 

Tatu Iivanainen jatkaa: 

– Meillä on monella lajiliitolla sama haaste, että aika monta juttua pitäisi tehdä, ja on rajallinen määrä resursseja ja ihmisiä tekemässä. Kaikki nojaamme lopulta kuitenkin vapaaehtoistyöhön, ja silläkin saadaan aikaan. Kun saadaan vapaaehtoiset innostettua, saadaan homma lähtemään liikkeelle. 

Mitä suomalaisessa urheiluyhteisössä pitäisi juuri nyt tehdä, että paraurheilun siirtymä lajiliittoihin olisi seuraavana vuonna noususuuntaista? 

– On tärkeää, että paraurheilu pysyy esillä. Mielestäni on hirveän positiivista se, että Ylellä näkyy paralympialaisia ja olympialaisia, ja on hirveän hyviä katsojalukuja. Että [paraurheilu] ei ole mikään erillinen juttu, mikä vähän syrjässä tulee, vaan pidetään sama linja kaikille. Kaikkien liikuttaminen on se, mitä me halutaan – ihan sama millainen tausta on ja onko jonkinnäköistä rajoitetta tai ei – kaikille yhteistä liikuntaa. Pidetään se yllä, Tatu Iivanainen sanoo. 

Sini Mattila komppaa näkyvyyden tärkeyttä: 

– Olen joskus varmaan töissä sanonut, että jos ei näytä niin ei näytä. Viestinnän ja markkinoinnin ymmärrys on tosi tärkeää, ja kiitos myös Paralympiakomitealle siitä, että ollaan keskusteltu markkinoinnista yhdessä. Markkinointiin liittyy eettisiä ja vastuullisia näkökulmia, ja tämä voi olla osa-alue, millä on tiedon puutetta ja asioita, mitä lajiliiton viestinnän päällikkö tai joku muu ei tunne. Mentorointia lajiliitoille varmasti kaivataan. 

Jari Lämsä haluaa lähestyä työtä positiivisten esimerkkien kautta: 

– Tässäkin on tullut jo esiin sitä, eli hyvien käytänteiden esiin nostamista lajiliitoille, jotka ovat hyvin heterogeeninen joukko. Meillä on muutama kansallisesti katsottuna superliitto – neljä tai viisi lajiliittoa, joissa on kaikista 74:n–75:n lajiliiton noin 600 päätoimisesta työntekijästä puolet. Loput 300 jakautuvat 70 lajiliiton kesken. Kuten aiemmin on tullut esiin, lajiliitoilla on todella paljon tehtäviä ja laaja toimenkuva, mutta loppupeleissä aika vähän työntekijöitä. Positiivinen esimerkki voi purra tässäkin tilanteessa – eli niitä hyviä malleja vain esille.  

Myös Antti Latikka korostaa viestintää, ja nostaa lisäksi kansallisten tapahtumien järjestämisen: 

– Olen vähän sitä mieltä, että tapahtumia ja kilpailuja kannattaa järjestää vähän epäkannattavastikin. Siellä ne rekrypaikat yleensä on, missä pääsee kokeilemaan ja kilpailemaan, ja sieltä yhtäkkiä tulee myös esikuvia. Monessa lajissa olisi järjestettävissä vielä paljon kansallista toimintaa, jos siihen vain on resursseja. 

Kolmantena Latikan näkemänä tarpeena on valmentajakoulutus: 

– On tärkeää kouluttaa ja antaa ymmärtää, ettei kaikille avoimen toiminnan ohjaaminen ole niin vaikeaa. Kun aletaan puhua tavoitteellisesta paraurheilusta, Suomessa on aivan liian vähän valmentajia, jotka pystyisivät ottamaan tuosta noin ilman valmentajaa jäävän parahuippu-urheilijan. Ei tarvitse olla edes paralympiatasoinen urheilija, vaan edes EM-tasolle pyrkivä.  

Ongelmana Latikka näkee tiedon puutteen paraurheilun erityispiirteistä ja siitä, mitä ne tuovat mukanaan, kun siirrytään tavoitteellisen urheilun tasolle: 

– Tiedän monta tapausta, jossa urheilija on jäänyt vuodeksi ilman valmentajaa, kun jokaiseen tiedusteluun on vastattu ei, vaikka urheilijan kohdalla on ollut minimivammasta kyse, eikä juuri mitään sopeutuksia valmentautumiseen tarvita. Esimerkiksi näkövammaista on yllättävän helppo valmentaa, kun vain ymmärtää kyseisen näkövamman rajoitteet. Usein on kieltäydytty vain asenteiden takia, ja luultu, että [paravalmentaminen] on jotain rakettitiedettä. 

”Se kasvaa, mihin kiinnittää huomiota” – Ydintarpeina onnistumisten tuominen esille, tiedon jako, koulutus ja kohtaamiset 

Paralympiakomitean Paraurheilu osana lajiliittoa -kevätkokousseminaarin paneelikeskustelun päätti ja summasi yhteen Paralympiakomitean hallituksen puheenjohtaja Sari Rautio. 

– Muistatte ehkä vanhan tarinan, jossa puhuttiin siitä, että se kasvaa, mihin kiinnittää huomiota. Tässä on tullut Tatun ja Sinin lajiliittoesimerkeissä hyvin esiin se, että kannattaa keskittyä ja nostaa esiin juuri onnistumisia ja hyviä asioita. Olen ollut reilut 20 vuotta mukana näissä kuvioissa, ja maailma on mennyt eteenpäin – ei kaikilta osin huonompaan suuntaan. Monessa säädöksessä ja asenteissa ja kokemuksissa on menty myös siihen suuntaan, että oikeasti on mahdollisuuksia elää enemmän yhteistä maailmaa. Se kasvaa, mihin kiinnittää huomiota – ajattelen, että siinä on ajatus, minkä pohjalta lähteä rakentamaan eteenpäin. 

Toisena Rautio kertaa tiedon tarpeen. 

– Kuten Jari nosti tänään, ja mikä nousi myös viime viikkoisessa KIHU:n selvityksessä valtavirtaistamisesta, enää ei paraurheilussa olla yksin ja erikseen hiihtoladulla. Samaan aikaan tarvitaan kuitenkin myös erillistä toimintaa, sillä vertaistuelle on yhtä lailla tarvetta. Toinen hyvä vanha sanonta on ”yhdessä ja erikseen”. Tarvitaan niitä molempia. 

Kolmantena johtopäätöksenä koulutuksen tarve on ilmeinen. 

– Ohjaajien ja valmentajien – ja lavennan, että myös opettajien ja varhaiskasvattajien – peruskoulutuksessa on oltava sisään kirjoitettuna se, että me ihmiset olemme kaikki erilaisia. Meillä on paljon yhteisiä asioita, mutta jos haluamme tehdä toistemme kanssa hommia hyvin, meidän on oltava valmiina räätälöimään kohtaamisia.  

Raution mukaan urheilussa, kun mennään ihan huipulle asti, on parasta juuri se, että se ei ole ”one size fits all”. 

 – Huippu-urheilussa aina räätälöidään juuri sen nimenomaisen ihmisen mahdollisuudet ympäristö ja kyvykkyydet ja kiinnostuksen kohteet huomioiden. Siitähän tässä loppupeleissä on kyse. Kohdataan ihmiset yksilöinä. Kuka sen äsken sanoikaan, että ei se lopunperin niin vaikeaa ole, kunhan on asennetta ja halua. Mitkään resurssit eivät tule riittämään, jos ei ymmärretä, että aina pitää olla valmis räätälöimään ja kohtaamaan ihmiset.  

Kohtaamiset ovat tärkeitä paitsi lajiliittojen, seurojen ja urheilijoiden välillä, myös lajiliittojen ja urheilun tukipalveluiden välillä. 

– Olen älyttömän iloinen siitä, että Paralympiakomitean päivitetyssä strategiassa lähdemme siitä, että autamme muita onnistumaan. Into piukalla lähdemme taas tekemään myös lajiliittointegraatiota. Lajiliitotkin ovat erilaisia. Emme voi lähteä tarjoamaan tietynlaista pakettia, vaan kohtaamisten on oltava mukana – niiden kautta selviää, mitä juuri teidän lajiliitto tarvitsee.