SOLIAn käsipyörällä Kainuun maastoihin

Reisiproteesini ei estä tavallisella pyörällä pyöräilemistä, mutta nivelrikkoinen polveni ei tavallisesta pyöräilystä tykkää. Niinpä vuokrasin itselleni käsipyörän kahdeksi viikoksi SOLIAn kautta. 

Suomen Paralympiakomitean hallinnoima SOLIA opastaa ja neuvoo, sekä tarjoaa kokeilu- ja vuokraustoimintaa soveltavan liikunnan apuvälineisiin. Sitä kautta saa vuokrattua mm. pyörätuoleja maastoon tai vaikka koripallon pelaamiseen, nojapyöriä ja laskettelukelkkoja.

Valikoimasta valitsin mallin Pro Activ NJ1 Compact bike RS, jonka sai osiin, sillä olennaista oli saada se mahdutettua maastoautoon mökkireissulle Kainuuseen lähtiessä. Suuresta matkatavaramäärästä huolimatta sinne se sujahti, osissa, kiitos puolison hyvien Tetris-taitojen.

Ehdin toki testaamaan pyörää jo kotona ennen reissuun lähtöä. Yhtenä vapaapäivän arkipäivänä eläkeläisnaapurini ihailevan katseen alla möngin pyörääni suurin odotuksin ja starttasin ensimmäiselle varsinaiselle pidemmälle koeajolle kotikaupungin kulmille.

Jo tämä lenkki osoitti, että kuvittelin liikoja voimistani! Asfalttipätkät tasaisella olivat kivoja ja helppojakin, mutta ylämäet olivat suorastaan taistelua, erityisen väsyttäviä oli piiiitkät loivat ylämäet.

Luulin suunnitelleeni melko tasaisella kulkevan reitin, mutta korvamatona alkoi soimaan Antti Tuiskun kappaleesta: "Jos nyt jaksan viel tän yhden mäen yli / Onks sen jälkeen uusi mäki / Onks sen jälkeen vielä mäki". Ja hiekkatiet, niihin eivät selkeästi nuo kapeat renkaat olleet suunniteltu! Alkoi jo kaduttaa etukäteen, miten ikinä selviäisin Kainuun maastoissa.

Tuttuun tapaansa Kainuu tarjoili lomallamme vähän kaikenlaista säätä lumipeitteestä loskaan ja vesisateeseen. Hiekkatiet ja ne mäet, joita siellä riittää, olivat raskaita (tämä ei nyt enää tullut yllätyksenä).

Pidin mielessä ystäväni sanat: "Siitä mistä ei selvitä omalla kunnolla, selvitään sisulla". Hammasta purren ja pienillä vaihteilla sutkuttamalla kaikki (sulat) mäet kuitenkin nousin, luultavasti alle kävelyvauhtia, ja joskus täytyi huilata kesken mäenkin.

Auton jäljissä lumellakin pyörä kulki, mutta pehmeässä lumessa tuppasi herkästi jäädä sutimaan. Yhtenä loskaisena päivänä en edes päässyt mökkitietä ylös, kun vain sudittelin paikoillani.

Kaikkineen en tullut pyöräilleeksi ihan niin paljoa kuin olin etukäteen suunnitellut, koska, noh, luulin tosiaan liikoja kyvyistäni ja homma olikin niin paljon raskaampaa kuin mielikuvissani.

Pisin matkani oli 3,5km mökiltä laavulle. Siellä paistelemiemme muurinpohjalettujen ja glögin voimalla jaksoin vielä takaisin mökillekin tuon saman matkan peräti 5min nopeammin (liekö sitten enemmän alamäkeä paluumatkalla). Joka tapauksessa hirveän kivaa touhua. Ja ihanaa päästä kovaa – edes alamäissä! Koirakin tykkäsi, kun pääsi jolkottamaan mukana.

Ensi kerralla taidan vuokrata pyörän, jossa on maastorenkaat, jotta hiekkateillä pyöräily menisi helpommin, myös varsinaista maastossa pyöräilyä olisi kiva testata kunnolla. Sähköavusteisuus olisi varmaan aika kova sana ainakin Kainuun mäkiä kulkiessa. Ja kypärän sekä kypäräkameran kyllä tarvitsen, että saan kunnolla otettua action-videota menostani.

Varmasti tekniikassani ja ajoasennossa on parannettavaa ja sitä kautta touhu muuttuisi jouhevammaksi. Nyt tiedän, että ainakin selkää täytyy treenata ihan eri pieteetillä kuin tähän mennessä, jotta ensi kesänä sitten kulkee paremmin.

TIINA NOPANEN

Kirjoittaja on jalka-amputoitu luonnon ystävä. Nopasta voi seurata Instagramissa tilillä @toinenjalkaulkona