Henkistä voimaa yli lajirajojen ja diagnoosien

Olen marraskuussa 29 vuotta täyttävä urheilijanuori Hämeenlinnasta. Pelaan bocciaa kuudetta vuotta maajoukkueen mukana ja yhdeksättä vuotta, kun lasketaan kansalliset kilpailuvuodet mukaan. Boccia on paralympialaji, jonka sisaruslajeja ovat petankki ja bocce; muutamia sääntöeroavaisuuksia on.

Ensimmäisen kosketuksen lajiin sain Hämeenlinnan Seudun Invalidiyhdistyksen järjestämällä nuorten aikuisten leirillä yhdistyksen kesänviettopaikassa, kun nykyinen maajoukkueen päävalmentaja Jan Huopainen tuli pitämään karaokeiltaa. Hän näki laitteistoa valmistellessaan, kun pelasin bocciaa ulkopalloilla ja tuli kahvittelun yhteydessä kysymään, haluaisinko menestyä tuossa lajissa? Kysyin, että mitä tarkoitat menestymisellä? Jan vastasi, että pelaamista maajoukkueessa; sanoin, että eihän sinne vaan marssita sisään, mutta voin yrittää. Neljä vuotta myöhemmin nuorten paraurheilijoiden leirillä avustaja tuli kokoushuoneeseen sisään kantaen verkkatakkia. Kysyin, mitä tämä tarkoittaa – hän sanoi, että Heikki selittää tarkemmin, mutta olet maajoukkueessa. Päästyäni omaan huoneeseemme, pyysin avustajaani soittamaan siskolleen, joka toimi ensimmäisenä avustajanani bocciassa ja kerroin uutisen: hän oli, ja uskon että on edelleen, ylpeä minusta. Muiston merkitystä lisää se, että hän vannotti minua pitämään huolta hänen veljestään, kun hän itse lopetti avustamiseni, ja sen olen tehnyt.

Minun piti kertoa tässä kirjoituksessa läheisten merkityksestä urheilu-uraani. Kilpailuhenkisyyteni olen opetellut veljeni kautta: kun hän pelasi jääkiekkoa nuorena Hämeenlinnan Pallokerhossa. Istuin pyörätuolissa katsomossa, niin treeneissä kuin peleissäkin. Muistan valmentajien sanoneen pelaajille, että vaikka mikä tulisi, koskaan ei saa luovuttaa ja lopettaa luistelua, ja että jokainen tilanne voitetaan ja hävitään, joukkueena. Muistan yhtä peliä ennen, kun olin aiemmin viikolla ollut lähentäjäleikkauksessa, niin vähän valehtelin lääkärille, kuinka paljon tuntuu nivusessa – en siksi, koska halusin kotiin, vaan siksi, että tiesin että nivuselle ei voisi enää tehdä mitään, että se tulisi paremmaksi, vaan kipu oli kestettävä. Toisaalta tiesin veljeni ja hänen joukkueensa tarvitsevan minua, katsomoon Lempäälään, koska siinä pelissä lähestulkoon ratkaistaisiin Hämeen alueen lopputurnauspaikat, eikä sen pelin voittaminen olisi onnistunut, jos maalivahti, eli veljeni päästäisi 3-4 maalia, joka hänellä oli tapana, jos en ollut katsomossa. Niinpä menin katsomoon, istuin kahdella penkillä ja voitimme pelin 3-1. Kauden jälkeen oli mitalit kaulassa. Olen veljestäni hyvin ylpeä.

Kun viime vuonna HPK voitti mestaruuden, kirjoitin joka pelipäivä veljeni entisille pelikavereille ajatuksia menneistä peleistä – mitä tulisi parantaa ja tsemppasin heitä. Kevään jälkeen tuli tunne, että miltä se näyttäisi, jos pyörätuolissa oleva ihminen vaatii toisilta melkein täydellisyyttä, muttei itse pysty samaan? Niinpä päätin, että ainoa vaihtoehto todistaa ohjeet oikeiksi, on voittaa itsekin mestaruus ja sen tein – voitin paraboccian Suomen mestaruuden. Veli kysyi syksyllä, minun viime vuoden viimeisen turnauksen jälkeen, montako urheilijaa oli? Vastasin seitsemän, niin veli vastasi, että eihän se paljon vaatinut. En loukkaantunut siitä, koska vähättely on aina ollut tapa puskea toisiamme eteenpäin. Joku viisas on sanonut, että kehitys loppuu tyytyväisyyteen.

Seuraavissa kirjoituksissani pureudun esittelemään harjoitteluani ja otan kantaa siihen, että miten paraurheilun arvostusta saisi nostettua.

Kuka?

• Juho Lehtonen
• Seura: Hämeenlinnan seudun Invalidit
• Ikä: 28
• Vammaluokka: CP, kilpailuissa BC3
• Parhaat saavutukset: SM-kulta 2019 ja PM-parikilpailun pronssi 2016