Inspiraatiopornoa vai huippu-urheilua

Paraurheilun näkyvyys on vain 20 vuodessa muuttunut todella paljon. Muistan hämärästi lyhyet yleisurheilusähkeet urheiluruudussa Sydneyn paralympialaisista. Tuossa vaiheessa en vielä edes tiennyt, että paralympialaisissa sai urheilla näkövammaiset ja intohimoisena penkkiurheilijana minun urheiluidolini löytyivätkin vammattomien puolelta. Nykyään minua ilahduttaa omien onnistumisten lisäksi eniten urheilussa, kun joku nuori vammaisurheiluja tai uimari kertoo minut esikuvakseen.

Australialainen vammaisaktivisti Stella Young kehitteli raflaavan termin inspiraatioporno. Hän tarkoittaa sillä toimintaa, jossa vammattomat etsivät inspiraatiota vammaisten päivittäisen tekemisen ihannoinnista. Niin kauan kuin meille myydään ajatus, että vammaisuus on pahasta ja ihmisarvoa heikentävä ominaisuus, ei voida puhua tasavertaisesta yhteiskunnasta. On valitettavaa, että inspiraatioporno vammattomille nyky-yhteiskunnassa saa aikaan vahingossa ajatuksen: ”Kuinka huono minun elämäni onkaan, se voisi mennä vielä huonommin”.

Saatan tässä hämmästyttää jotakuta, mutta paraurheilu itsessään ei ole vammattomien urheilua vaikeampaa. Erityisten harjoittelutapojen, apuvälineiden, avustajien, fyysisen esteellisyyden tai taloudellisten lähtökohtien luomasta kuvasta saattavat monet katsoa meidät onnistuessamme ”superihmisiksi”, niin kuin leikillisesti Lontoon paralympialaisten mainoskampanja sanoi. Kuitenkin jos jätetään pois vammoille tyypilliset yksityiskohdat, niin arki on huippu-urheilijan arkea ja rinnassa sykkii huippu-urheilijan sydän. Siksi koemme niin suurta tarvetta, että meillä olisi mahdollisimman yhdenvertaiset olosuhteet yhteiskunnassa.

Miksi sitten koen tärkeäksi korjata kilpailevani juuri paralympialaisissa ja kutsun mielelläni itseäni paraurheilijaksi tai parauimariksi enkä vain huippu-urheilijaksi? Minun mielestäni paralympia-aate menee vielä olympia-aatetta askeleen pidemmälle. Miten todella monenlaisia kehoja viedään äärirajoille ja muistutetaan yhteiskunnalle, kuinka jokainen pystyy, jos vain oikeassa ympäristössä pääsee kasvamaan ja kehittymään. Eikä yhdenkään vammautuneen elämänhalua tulisi vähätellä.

Liikenne- ja viestintäministeriö on jättänyt paralympialaiset pois valtioneuvoston asetuksessa yhteiskunnallisesti merkittävien tapahtumien listalta, jokä määrittelee maksuttomasti esitettävät tapahtumat suurelle yleisölle. Minusta kuitenkin paraurheilun laaja näkyvyys on vammaisuuteen liittyvien asenteiden, vammaisten yhteiskunnallisen aseman ja vammaisten sekä pitkäaikaissairaiden henkilöiden itsetunnon kannalta yhteiskunnallisesti erittäin merkittävä asia.

Toivoisinkin nyt liikenne- ja viestintäministeriöltä katseen kääntämistä suomalaisiin arvoihin ja uskoa tulevaisuuden näkymiin paraurheilussa. Jos minä olisin nähnyt suorana televisiosta Arsi Harjun olympiakullan jälkeen, kuinka sokea Eeva-Riitta Fingerroos toi 100m vapaauinnissa paralympiapronssia, olisi minulla ollut jo tuolloin aivan erilainen käsitys tulevaisuudestani ja kyvykkyydestäni uimarina.

P.S. Kannattaa ehdottomasti katsoa YouTube:sta Stella Young TEDx puheenvuoro ja Netflix-tunnukset omistaville ehdoton suositus ”Nouseva feeniks”-dokumentista.

• Linkki Stella Youngin TEDx puheenvuoroon (siirtyy Youtubeen)
• Lue lisää Nouseva feenix -elokuvasta

Antti Latikka

• Ikä: 29
• Seura: Swimming Club Rovaniemi
• Luokka: S13, heikkonäköinen
• Päämatka: 100m selkäuinti
• Paras saavutus: MM-hopea (2017)
• Paralympialaiset: Peking 2008, Lontoo 2012 ja Rio 2016
• Valmentaja: Gerd Büttner
• Seuraa Anttia Instagramissa