Tarinoita paralympialaisista: Peking 2008 – Lontoo 2012 – Rio 2016

Jos tulevat paralympialaiset järjestetään, tulevat ne olemaan takuulla ikimuistoisimmat kisat monille urheilijoille ja joukkueen jäsenille. Nyt kun paralympiavuoden ensimmäiset valinnat kisajoukkueeseen on tehty ja rokotteen myötä toiveikkuus kisojen järjestämisestä on noussut, haluan palata aiempien paralympialaisten tapahtumiin ja jakaa muutaman muiston altaan ulkopuolelta.

Peking 2008

Joukkueen kuopuksena ja ensikertalaisena sain paljon huomiota ja apua joukkueessa. Parhaiten kuitenkin muistan kohtaamiset pronssia judossa voittaneen Jani Kallungin kanssa. Jani on todella rento ja hauska persoona. Noista kisoista lähtien suurimmaksi urheilijaidolikseni noussut Kallunki osoitti esimerkillään yhden parhaista neuvoista: Huippu-urheilua voi tehdä tosissaan ja samalla pilke silmäkulmassa.

Kisoista on jäänyt mieleen myös valtava määrä avuliaita vapaaehtoisia. Heitä näkyi kisakylässä ja suorituspaikoilla aivan joka kulmassa. Muutamalle oli annettu tehtäväksi leikatun nurmikon trimmaus saksilla. Hauskoja kohtaamisia tuli myös, kun ensimmäisinä päivinä kyselin ruokalan ovella lähintä vessaa. Akreditoinnin tarkastajalle ei ollut kuitenkaan opetettu englanniksi kuin ”Welcome”. Tästä seurasi se, että vapaaehtoinen toisensa perään kutsui toistaan apuun ja minuutissa seisoin kuuden vapaaehtoisen ympäröimänä selittämässä englanniksi ja elekielellä, että haluan löytää WC:n.

Lontoo 2012

Toisissa paralympialaisissani koin itseni jo aidoksi huippu-urheilijaksi. Mikään ei kuitenkaan valmistanut minua urheiluhulluun brittikansaan. Otin kisakylässä vapaaehtoisten kanssa yhteiskuvia ja kisakylän ulkopuolella annoin enemmän nimikirjoituksia kuin koskaan aikaisemmin niitä keräileville nuorille. Tunnelma katsomoissa oli mieletön ja omien kisojen päätyttyä kävin aktiivisesti katsomassa muiden suorituksia. Oli myös hienoa päästä todistamaan maalipallomiesten paralympiakultaa ja isolla Suomi-katsomolla laulaa Maamme-laulu.

Henkilökohtaisella tasolla mieleen jäi myös kohtaaminen kisapapin kanssa. Keskeytin päälajini jälkeen kisat, koska minua pitkään vaivannut migreenikohtaukset tuottivat kohtuutonta tuskaa myös Lontoossa. Tapasin päätöstä ennen joukkueen mukana olleen Olli-Pekka ”Olsa” Silfverhuthin, joka toimi joukkueen kisapappina. En ikinä unohda sitä miten minut tuolloin kohdattiin. Tunteet purettiin kävelyllä ja yhteisellä lounaalla ja olin sen jälkeen paljon rauhallisempi ja varmempi tekemään vaikean päätöksen. En ota kantaa, tulisiko kisapappi korvata ylimääräisellä urheilupsykologilla. Sanon vaan, että välillä merkitsee enemmän persoona kuin ammattinimike.

Rio de Janeiro 2016

Kokeneena paralympiaurheilijana tiesin, mitä kisaaminen paralympialaisissa tuntuu ja pystyin olemaan rennompana kuin koskaan. Lisäksi niin moni joukkueen kokeneemmista oli jo ystävä tai kaveri, joten kanssakäyminen joukkueen sisällä oli helppoa. Majoitusrakennuksen alakerrassa on aina joukkuejohdon toimisto ja ”olohuone”, jossa joukkue voi viettää aikaa. Muun muassa olohuoneessa olleiden seurasta keräsin positiivisen energiani, jolla tein kaikkien aikojen parhaat suoritukseni altaassa.

Iso asia yleisön lisäksi mikä tulee ehkä Tokiosta puuttumaan ovat spontaanit kohtaamiset kisakylässä. Puoli tuntia syömässä soutajan kanssa avasi minulle lajin tilannetta ja kilpailun luonnetta enemmän kuin yksikään infolehtinen voisi. Myös ihan vain vesipullon ojentaminen tai ramppia ylös auttaminen voi johtaa hymyyn tai lyhyeen sananvaihtoon, joka parhaimmillaan pelastaa päiväsi. Jos hiemankaan on uteliaisuutta ja uskaltaa, niin paralympiakylä ja -urheilijat antavat mahdollisuuden tuntea olonsa todella rennoksi ja kotoisaksi.

Antti Latikka

• Ikä: 29
• Seura: Swimming Club Rovaniemi
• Luokka: S13, heikkonäköinen
• Päämatka: 100m selkäuinti
• Paras saavutus: MM-hopea (2017)
• Paralympialaiset: Peking 2008, Lontoo 2012 ja Rio 2016
• Valmentaja: Jukka Shemeikka
• Seuraa Anttia Instagramissa