Kaija Tuikkanen

Kaija Tuikkanen oli Suomen näkövammaisten naishiihtäjien vahvan rintaman kirkkain tähti 1990-luvulla. Jyväskyläläinen voitti opashiihtäjänsä Hannu Aaltosen kanssa kolme paralympiakultaa, kaksi hopeaa ja kaksi pronssia.

Jyväskylän Laajavuoressa järjestettiin 1980-luvun lopulla näkövammaisten maastohiihdon näytöskisa, jossa paralympiavoittajat Kyllikki Luhtapuro, Kirsti Pennanen ja Tarja Hovinen opashiihtäjineen ottivat toisistaan mittaa.

Kinnulalaislähtöinen, Jyväskylässä vuodesta 1973 saakka asunut Kaija Tuikkanen meni miehensä Toivon kanssa Laajavuoreen katsomaan, mistä näkövammaisten hiihdossa on kysymys. Tuikkanen oli joutunut jäämään pois työelämästä, kun näkökyky oli heikentynyt voimakkaasti muutamassa vuodessa. Hän oli kuitenkin hyvässä kunnossa, puolimaratonejakin oli jo juostuna.

– Tuumattiin mieheni kanssa, että eihän tuo vaikuta mitenkään mahdottomalta. Seuraavat SM-kisat olivat Etelä-Pohjanmaan puolella Lehtimäellä ja lähdin sinne kokeilemaan yhdessä parin jyväskyläläisen mieshiihtäjän kanssa, Tuikkanen kertaa.

Tuikkanen sijoittui neljänneksi Miia Ryynäsen, Hovisen ja Luhtapuron jälkeen. Hän hävisi viiden kilometrin kilpailussa kultamitalisti Ryynäselle kaksi minuuttia.

– Silloin päätin, että alan treenata tosissaan ja otan sen kahden minuutin eron vuodessa kiinni, Tuikkanen sanoo.

Ryynästä Tuikkanen ei päässyt seuraavissa kisoissa haastamaan, sillä vain 14-vuotiaana Innsbruckissa vuonna 1988 kaksi paralympiakultaa ja yhden hopean voittanut Ryynänen lopetti uransa 1990-luvulle tultaessa. Tuolloin 36-vuotias Tuikkanen sen sijaan oli vasta uransa alussa.

– Usein minulle mainittiin, että sinulla on jo ikää aika paljon. Mutta ikä ei koskaan ollut minun ongelmani, se oli näiden sanojien ihan oma ongelma, Tuikkanen toteaa.

Vammaishiihdon MM-kilpailut järjestettiin tammikuussa 1990 Jacksonissa Yhdysvalloissa. Sinne Tuikkanen ei vielä tähdännyt, mutta kun Ryynäsen lisäksi myös Kyllikki Luhtapuro lopetti uransa, avautui paikka uudelle kisakävijälle.

– Kyllikki oli puhunut minusta Näkövammaisten Keskusliiton liikuntatoimen ihmisille ja yllättäen sieltä tulikin soitto, että voisin pyrkiä mukaan maajoukkuerinkiin, Tuikkanen toteaa.

– Loppu onkin historiaa. Jacksonista voitin kaksi kultamitalia ja viestihopean.

Tuikkanen oli ollut läpi elämänsä urheilullinen, mutta kilpaurheiluorientoitunut hänestä tuli vasta, kun näkövammaisten hiihtokilpailut veivät mennessään.

Silloin kun näkökykyä vielä oli, Tuikkanen oli työskennellyt Sohlbergilla ensin trukkikuskina ja sen jälkeen pakkaajana. Työ oli fyysisesti raskasta, joten hänen oli täytynyt pitää kunnostaan hyvää huolta. Pohjat urheilu-uralle oli rakennettu vuosien varrella.

Paljon apua sekä Kaija Tuikkasen urheilu-uran aloittamisessa että sen aikana oli siitä, että aviomies Toivo oli myös hyvin urheiluhenkinen. Alun perin hänestä piti tulla Tuikkasen opashiihtäjä, mutta miehen työkaveri Hannu Aaltonen, entinen kilpahiihtäjä, osoittautui vielä sopivammaksi vaihtoehdoksi.

– Pyysimme Hannun meidän kanssamme hiihtämään kerran ja hän pyysi meitä näyttämään, miten opashiihtäjä hiihtää siinä näkövammaisen edessä. Kun olimme näyttäneet, Hannu sanoi, että jos hän nyt sitten jatkaisi tästä, Tuikkanen muistelee.

Aaltonen tosiaan jatkoi siitä ja toimi Kaija Tuikkasen opashiihtäjänä ja valmentajana koko tämän urheilu-uran ajan vuodesta 1989 vuoteen 1998.

Menestyksekkäiden Jacksonin MM-kisojen jälkeen Tuikkanen joutui odottamaan seuraavaa tosikoitosta pitkään. Vuoden 1991 EM-kilpailuihin Italiaan hän lähti, mutta kisoissa ei ollutkaan muita naisten B3-luokan hiihtäjiä.

– Sain hiihtää kyllä, mutta en kilpaa. Siellä oli naisissa luokka vain B2:sille. Se oli nollasuoritus, Tuikkanen toteaa.

Vuonna 1992 edessä olivat uran ensimmäiset paralympialaiset. Tuikkanen ei ollut tyytyväinen kisoihin, vaikka ensimmäinen paralympiamitali, 15 kilometrin perinteisen kisan pronssi tulikin.

– Yhden mutkan takana oli ranskalaisia ja saksalaisia hiihtäjiä kaatuneena, ja minä kaaduin siihen samaan sumppuun. Siinä meni kultamitali, jäin pronssille.

Tuikkanen kaatui Albertvillessä myös viiden kilometrin perinteisellä. Lyhyellä matkalla kaatumiseen oli vähemmän varaa; Tuikkanen jäi neljänneksi. Kisoista jäi runsaasti hampaankoloon tuleville vuosille.

Vuoden 1993 EM-kisoista Saksasta Tuikkanen keräsi koko sarjan: kultaa, hopeaa ja pronssia.

Tuikkanen opetteli vapaan hiihtotavan vasta aikuisiällä. Se ei näkynyt EM-kisojen vapaan 15 kilometrin kisassa, jonka Tuikkanen ja opashiihtäjä Aaltonen voittivat ylivoimaisesti.

– Ihmettelimme Hannun kanssa maalissa, että mihin muut ovat jääneet. Mietimme jopa, että olimmeko hiihtäneet riittävän pitkän matkan.

Hopeaa tuli viiden kilometrin perinteiseltä ja pronssia uudesta aluevaltauksesta 7,5 kilometrin ampumahiihtokisasta.

– En ollut koskaan harjoitellut ampumista, eikä etukäteen edes ollut puhetta, että hiihtäisin ampumahiihtomatkaa. Satuin saamaan yhden osuman ja se riitti pronssiin.

Näkövammaiset hiihtäjät ampuvat kuuloon perustuvan tähtäysjärjestelmän avulla. Mitä lähempänä tähtäin on napakymppiä, sitä korkeampi ääni kuulokkeisiin kuuluu.

– Kuuloni on sellainen, että en erota oikein korkeita ja matalia ääniä. En kertonut asiasta kenellekään, Tuikkanen naurahtaa.

Odotukset ennen vuoden 1994 Lillehammerin paralympialaisia olivat kovat, mutta viikkoa ennen reissuun lähtemistä Tuikkanen sairastui influenssaan. Ensimmäiseen kisaan, viiden kilometrin perinteiselle, hän lähti toipilaana, mutta ylsi silti pronssille.

Arvata saattoi, että kun sairauden jäänteet oli saatu kehosta karistettua, Tuikkanen olisi Lillehammerin laduilla pitelemätön. Viiden kilometrin vapaan kisan ja 15 kilometrin perinteisen kisan hän voittikin suvereenisti.

Tuikkanen oli nyt voittanut urallaan paitsi kaksi MM-kultaa ja yhden EM-kullan myös kaksi paralympiakultaa. Hän päätti jättää kilpahiihdon nuoremmille, vaikka urheilu-uraa oli takana vasta viisi vuotta.

– Hannu Aaltonen kävi vuonna 1997 Naganon paralympialaisten esikisoissa Sisko Kiiskin opashiihtäjänä. Olin lainannut hänelle villapaitaa ja hän kävi palauttamassa sen reissun jälkeen. Hannu sanoi, että ladut ja reitit ovat Naganossa täydellisesti minulle sopivat. Hän ehdotti, että eiköhän repäistä ja lähdetä vielä kokeilemaan.

Tuikkanen ei ollut kilpaillut kolmeen vuoteen, mutta oli pitänyt kunnostaan hyvää huolta. Aaltonen suunnitteli Tuikkaselle koviin harjoituksiin ja voimaan painottuvan treeniohjelman ja se kannatti. Tosin jälleen ennen reissuun lähtemistä Tuikkanen sairastui influenssaan.

– Soitin hiihtojoukkueen valmentajalle Tuomas Törröselle, että en voi lähteä, olen 40 asteen kuumeessa. Hän sanoi, että niin olen minäkin, mutta ei hätää, me ehditään kyllä toipua.

Ensimmäinen kisamatka Naganossa 1998 oli viiden kilometrin perinteisen kisa, josta muodostui Tuikkasen uran ikimuistoisin.

Puolen välin paikkeilla Tuikkanen oli väliajoissa kolmas, edellään maajoukkuetoverit Jaana Argillander ja Sisko Kiiski.

– Albertvillen kaatumisen vuoksi olin varovainen, etten joutuisi tilanteisiin, joissa voi tulla kolareita. Kun tulimme isoon ylämäkeen, erotin edessämme mustan pisteen. Sanoin Hannulle, että haluan ehtiä tuon mustan pisteen ohi ennen kuin tullaan alamäkeen. Hiihdettiin se mäki niin kovaa, että päästiin sen edessä hiihtäneen mustan pisteen eli toisen hiihtäjän ohi.

– Maalissa tilanne olikin kääntynyt niin päin, että minä olin ykkönen, Sisko toinen ja Jaana kolmas. Uskon, että sen mustan pisteen ohi kiriminen ylämäessä oli kisan ratkaisu.

Viiden kilometrin vapaan kisassa Norjan Tone Gravvold oli Tuikkasta nopeampi, 15 kilometrin perinteisellä oli Sisko Kiiskin vuoro voittaa. Yksi kulta ja kaksi hopeaa oli kuitenkin kova saavutus uransa jo kerran lopettaneelta Tuikkaselta.

Viestihiihtoa Tuikkanen ei urallaan päässyt juurikaan hiihtämään, vaikka Suomella oli useampi maailmanluokan näkövammainen naishiihtäjä. Näkövammaisten hiihtoviestissä on kolme osuutta, mutta yhden hiihtäjän täytyy olla sokea, eli B1-luokan urheilija. Kirsti Pennasen lopettamisen jälkeen heitä ei enää Suomella ollut, joten Tuikkasen uran ainoaksi arvokisaviestiksi ja -mitaliksi jäi Jacksonin MM-kisojen viestihopea vuodelta 1990.

Naganon jälkeen Tuikkanen ei antanut enää mahdollisuutta ympäripuhujille. Ei vaikka puhujien ääni oli kellossa muuttunut.

– Olin jo 45-vuotias, mutta nyt sitten sanottiinkin, että et sinä vielä ole vanha, kyllä sinun kannattaa lähteä vielä Salt Lake Cityynkin.

Jälkikäteen Tuikkanen on kuitenkin miettinyt, että ehkä olisi voinut vielä osallistua vuoden 2002 talvikisoihin – ja pärjätäkin siellä.

Vuonna 2017 Suomen täyttäessä sata vuotta tasavallan presidentti Sauli Niinistö myönsi Suomen Leijonan ritarikuntien kunniamerkin elossa oleville olympia- ja paralympiavoittajille, mutta paralympiavoittajien osalta rajaus tehtiin vuoden 2000 jälkeen paralympiakultaa voittaneisiin urheilijoihin. Se aiheutti perusteltua mielipahaa viime vuosituhannella paralympiakultaa voittaneiden keskuudessa.

– Tuntui, että meidät lakaistiin maton alle. Olen siitä katkera, että sellaisen tempun tekivät. Olisi pitänyt lähteä sinne Salt Lakeen vielä. Uskon, että olisin pystynyt siellä pärjäämään, Tuikkanen sanoo.

Kahdesti Tuikkanen sai kutsun Linnan juhliin; presidentti Mauno Koivistolta tuli kutsu MM-menestyksen jälkeen vuonna 1990 ja Martti Ahtisaarelta vuoden 1994 kahden paralympiakullan jälkeen. Sen sijaan vuoden 1998 Naganon kisojen jälkeen kaikki paralympiavoittajat eivät kutsua saaneet. Näkövammaisista naishiihtäjistä juhlissa oli mukana Sisko Kiiski.

– Mieheni täytyy samana vuonna 50 vuotta, joten ajattelin, että yritän hiihtää Naganossa niin kovasti, että päästäisiin sinne ikään kuin lahjaksi hänelle. Mutta ehkä olisi pitänyt voittaa vielä yksi kulta lisää, Tuikkanen pohtii.

Tuikkasen mottona on ”Kunnossa kaiken ikää” ja sen mukaisesti hän onkin miehensä kanssa pitänyt kunnostaan hyvää huolta. Viime talvena hiihtokilometrejä tuli 800. Päivittäin Tuikkanen ulkoilee myös 6-vuotiaan lapsenlapsensa kanssa.

Kaija Tuikkanen

• Syntyjään Kinnulasta
• Kotipaikka: Jyväskylä
• Opashiihtäjä ja valmentaja: Hannu Aaltonen

PARALYMPIAMITALIT

3 kultaa

• 1994 maastohiihto, 5km (v), luokka B3
• 1994 maastohiihto, 15km (p), luokka B3
• 1998 maastohiihto, 5km (p), luokka B2–3

2 hopeaa

• 1998 maastohiihto, 5km (v), luokka B2–3
• 1998 maastohiihto, 15km (p), luokka B1–3

2 pronssia

• 1992 maastohiihto, 15km, luokka B2–3
• 1994 maastohiihto, 5km (p), luokka B3

MUUTA

• 2 MM-kultaa (1990), 1 MM-hopea (1990)
• 1 EM-kulta (1993), 1 EM-hopea (1993), 1 EM-pronssi (1993)
• Vuoden 1993 EM-pronssi tuli ampumahiihdosta