Kirsti Pennanen
Joroislainen Kirsti Pennanen on eniten paralympialaisten kultamitaleja voittanut näkövammainen suomalaisnainen. Hän oli Suomen 1980-luvun kivikovan näkövammaisten hiihtomaajoukkueen kirkkain tähti.
Kirsti Pennanen tuli paremmin tunnetuksi hiihtäjänä, mutta ensin hän sai nimensä historiankirjoihin yleisurheilijana. Kesällä 1980 Hollannin Arnhemissa Pennanen juoksi 800 metrillä pronssille, Se oli ensimmäinen näkövammaisen suomalaisnaisen voittama mitali kesäparalympialaisista.
Vammaisurheiluhistorian miesvaltaisuus selittyy pitkälti sodalla. Toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä urheilijat olivat pääasiassa sotainvalideja ja sotainvalidit valtaosin miehiä. Vuoden 1976 Toronton kesäparalympialaisissa Suomi voitti hurjat 49 mitalia, kaikki miesten saavuttamia. Tässä porukassa toki jo ns. siviili-invalidien ja näkövammaisten miesurheilijoiden määrä oli suuri.
Räjähdeonnettomuudessa näkönsä 10-vuotiaana huhtikuussa 1968 menettänyt Pennanen oli Suomen näkövammaisten naisurheilijoiden ensimmäistä aaltoa. Hän on syntynyt Heinävedellä Etelä-Savossa ja ehti tottua liikunnalliseen elämäntapaan ennen vammautumistaan.
– Siihen aikaan vielä käveltiin tai hiihdettiin kouluun ja välitunnit kuluivat eri tavalla liikkuen. En itse edes oikein ehtinyt sisäistää vammautumiseni jälkeen mitä tarkoittaa sokeus. Silloin mentiin porukassa ja tehtiin kaikkea ja vaikka oli vasta vammautunut, niin kyllähän sitä käsikynkässä mentiin ja touhuttiin koko ajan, Pennanen muistelee.
Onnettomuuden jälkeen Pennanen lähti Kuopioon sokeain kouluun, jonka loppuosan hän kävi Jyväskylässä. Sen jälkeen hän muutti Helsinkiin Eläintarhan ammattikouluun, jota hän jatkoi Espoon Leppävaarassa koulun siirtymisen jälkeen.
– Silloin ammattikouluaikoihin meitä oli muutamia urheilullisia naisoppilaita, joita kysyttiin edustamaan Suomea pohjoismaisiin kisoihin yleisurheilussa. Sitä kautta olen aluksi kilpaillut enemmän yleisurheilussa, Pennanen kertoo.
Hannu Laurell tuli Näkövammaisten Keskusliiton liikunnasta vastaavaksi työntekijäksi vuonna 1976. Laurell oli hiihtomiehiä ja hän kokosikin 1980-luvulle tultaessa vahvan näkövammaisten hiihtäjien valmennusryhmän, joka niitti mainetta kansainvälisillä kentillä.
– Olin silloin 1970- ja 80-luvun taitteessa jo hiihtänytkin SM-kisoissa, ja kesällä tai syksyllä 1980 Hannun kanssa juteltiin siitä, että pitäisi tehdä valinta kumpaan lajiin alan päätoimisesti panostamaan, hiihtoon vai yleisurheiluun. Siinä vaiheessa minä valitsin hiihdon, Pennanen sanoo.
Vuoden 1984 talviparalympialaisissa Itävallan Innsbruckissa Suomi voitti peräti 19 kultamitalia. Kaksi kultamitalia voittanut Pennanen ja yhden kullan saavuttanut Kyllikki Luhtapuro olivat Suomen paralympiahistorian ensimmäiset näkövammaiset naiskultamitalistit.
Pennanen voitti kaksi kultaa myös vuoden 1988 talviparalympialaisista. Näiden lisäksi mitalitili kasvoi yhdellä hopealla. Kisat järjestettiin toista kertaa peräkkäin Innsbruckissa, kun Kanadan Calgary ei lopulta pystynyt järjestämään olympialaisten jälkeen myös paralympialaisia. Se jäi viimeiseksi kerraksi, kun olympialaiset ja paralympialaiset järjestettiin eri paikoissa.
Kisajärjestäjät yrittivät paikkailla tilannetta järjestämällä Calgaryn olympialaisten yhteydessä näytöslajina vammaishiihtoa. Pennanen oli kisaamassa Calgaryssa ja sijoittui hopealle.
Pennasen viimeisiksi paralympialaisiksi jäivät Albertvillen kisat vuonna 1992. Tuliaisina oli pronssia 5 kilometrin matkalta. Kaikkiaan Pennanen voitti urallaan seitsemän paralympiamitalia: 4 kultaa, 1 hopeaa ja 2 pronssia. Lisäksi hän voitti hiihdossa kuusi maailmanmestaruutta. Pennanen sai Pro Urheilu -tunnustuspalkinnon joulukuussa 2010.
– Yksi iso syy urani loppumiseen oli se, ettei enää löytynyt vapaaehtoisia oppaita tekemään kanssani sellaisia kovia lenkkejä, joita olisin tarvinnut, Pennanen toteaa.
Pennanen kertoo laskeneensa, että urheilu-uran alusta 70-luvun lopulta vuoteen 1992 saakka hänellä ehti olla 40 hiihto- ja juoksuopasta.
– Kaikki eivät välttämättä edes tajua sitä, miten paljon näkövammainen urheilija joutuu tekemään pelkästään sen eteen, että pääsee treenaamaan. Silloin minun aikanani ihmiset sentään vielä halusivat lähteä vapaaehtoisiksi oppaiksi. Nykyisin et tahdo saada vapaaehtoisena mihinkään, vaan siitä pitäisi maksaa henkilökohtaisen avustajan palkkaa.
– Niillä henkilökohtaisen avustajan tuntimäärillä, mitä on käytettävissä, ei vielä hirveästi treenata, joten ei se ihan helppoa ole näkövammaisena lähteä urheilijan polulle, ellei sinulla ole kunnon tukiryhmää omasta takaa, Pennanen sanoo ja kiittelee mm. Anja ja Antero Viljaharjun sekä Lauri Raatikaisen olleen keskeisiä henkilöitä omalla urheilu-urallaan.
Pennanen valmistui hierojaksi vuonna 1976 ja kuntohoitajaksi vuonna 1977. Työurallaan hän on kiertänyt Itä-Suomea, ensin Kiteeltä Joensuuhun ja sieltä pitkäksi aikaa Varkauteen, jossa Pohjois-Savon Näkövammaisilla oli tuolloin hieromalaitos.
Pennanen ehti tehdä yrittäjänä hoitoalan töitä 25 vuotta, kunnes allergia äityi niin pahaksi, että hänen täytyi opiskella itselleen uusi ammatti. Hän lähti Pieksämäelle opiskelemaan sosiaalialaa diakonia-ammattikorkeakouluun ja palasi sieltä Varkauteen, jossa hän oli ensin palveluohjaajana Pohjois-Savon Näkövammaisilla ja sen jälkeen Varkauden urheiluseurojen alaisessa projektissa vammaisliikunnan koordinaattorina. Töiden päättymisen jälkeen Pennanen on asunut Joroisissa.
Palkkatöiden lisäksi Pennanen on tehnyt myös pitkän, jo 1980-luvulla alkaneen uran järjestöalan luottamustehtävissä, erityisesti Pohjois-Savon Näkövammaisissa, jossa hän on ollut hallituksessa, liikuntatoimikunnassa ja viimeksi varapuheenjohtajana. Lisäksi hänellä on ollut tehtäviä mm. Varkauden vammaisneuvostossa, Varkauden vammaisjärjestöjen yhteistyöjärjestössä ja Varkauden seudun sosiaali- ja terveysjärjestöjen hallituksessa.
