Pekka Kujala

Pekka Kujala oli olympialaisissa hierojana ja paralympialaisissa urheilijana. Eikä minä tahansa urheilijana: heti ensimmäisissä paralympialaisissaan hän voitti kultaa kuulasta, kiekosta ja keihäästä. 

Armeija kutsunnat olivat Pekka Kujalan elämässä vedenjakaja. Silloin sokeutumassa ollut nuori soinilainen sai tietää, että pääkaupunkiseudulla on olemassa näkövammaisten ammattikoulu, jonne hän voisi lähteä opiskelemaan hierojaksi.

Sitä ennen sana mahdollisuus ei ylipäätään ollut kuulunut Kujalan aktiiviseen sanavarastoon. Oma äitikin oli sanonut, että ”eihän sinusta tule mitään, kun sinusta tulee sokea”. Ei hän pahuuttaan sitä sanonut, mutta siltä tilanne tuohon maailmanaikaan sotien jälkeen näytti Suomen maaseudulla.

– Isä sanoi aina, että näkövammaisten ammattikoulu oli hänelle pelastus, että siitä alkoi uusi elämä. Hän pääsi pois sieltä eteläpohjalaisesta kyläyhteisöstä ja hänellä olikin mahdollisuuksia edessään. Kun tavallaan siellä ajateltiin, että eihän hänestä tule kuin muiden elätettävä, koska hänestä tulee sokea, sanoo Kujalan tytär Päivi Kiviniemi.

– Hän oli äärettömän onnellinen työstänsä. Hän ihan rakasti työtään. Hän teki hierontatyötä lähes kuolemaansa asti, Kiviniemi jatkaa.

Pekka Kujalalla oli palo näyttää – niin sukulaisille kotipuolessa kuin itselleenkin – että pystyy olemaan itsenäinen ja elättämään perheensä. Toinen tapa osoittaa kyvykkyyttään oli urheilu. Senkin Kujala teki viimeisen päälle. Kun ovet paralympialaisiin aukenivat näkövammaisille urheilijoille vuonna 1976, kävi Kujala voittamassa Toronton kesäkisoissa kolme kultamitalia: kuulantyönnöstä, kiekonheitosta ja keihäänheitosta.

Kujala on Suomen paralympiahistorian menestyksekkäin näkövammainen urheilija neljällä kultamitalilla, kahdella hopealla ja kahdella pronssilla. Päälaji oli kiekonheitto, josta hän voitti kaksi paralympiakultaa (1976 ja 1980), yhden hopean (1984) ja yhden pronssin (1988). Viimeisissä paralympialaisissaan Barcelonassa 1992 hän sai kunnian toimia Suomen joukkueen lipunkantajana. Pro Urheilu -tunnustuksen Kujala sai ensimmäisenä näkövammaisena urheilijana vuonna 2004.

– Sokeana pyöriminen kiekkoringissä on valmennuksen tulosta. Hyvin näkevällekin maailma vilisee silmissä. Sokeana on voitettava myös tärkeän ja välttämättömän aistin puute. Harjoittelu on vaikeampaa. Vammaisena on oltava tosi kunnossa. Aloitin heittoni aina samasta paikasta, jalka vesikouruun, auringosta suunnan varmistus, 15 senttiä ringistä syrjään, karjaisu ja limppu ilmaan, Kujala muisteli Näkövammaisten keskusliiton liikuntatoimen historiajulkaisussa.

Kujalalla oli urallaan myöhäisemmässä vaiheessa valmentajia, mutta paljon hän harjoitteli myös omillaan, usein omien lasten avustuksella.

– Isä sai luvan tehdä kiekkoringin kotimme lähellä olevan koulun pihaan. Siellä oltiin, olivat säät mitkä tahansa, isän kanssa kiekkoharjoituksissa hakemassa kiekkoa. Ja isä aina kysyi, että oliko heittoasento ollut oikea. Vaikka silloin teini-ikäisenä ei hirveästi innostanut lähteä räntäsateeseen seisomaan isän kanssa, niin jälkikäteen ajateltuna olen tosi tyytyväinen, että menin ja autoin isää siinä. Se oli arvokasta yhteistä aikaa, Päivi Kiviniemi toteaa.

Pekka Kujala oli hyvin innovatiivinen harjoittelija, jolla oli vahvat visiot. Hän kehitteli poikansa Jari Kujalan avustuksella erilaisia sokean miehen harjoittelua helpottavia vempaimia, kuten 7-metrisen tolpan, jossa oli keihäs kiinni narulla. Heiton jälkeen pystyi keihään vetämään narusta takaisin itselleen. Talvella, kun kävelytiet olivat jäässä eikä niillä voinut juosta, Kujala hankki nopeusvoimaa juoksemalla umpihangessa opaskoiransa kanssa.

Kujala aloitti työuransa hierojana Espoon Otahallilla askeettisissa hierontatiloissa. Otahallilla harjoitteli tuolloin 1960-luvun alkupuolella yleisurheiluvalmentaja Rolf Haikkolan valmennusryhmä, ”Raaka-Rollen kopla”. Heistä tuli Kujalan asiakkaita ja sana taitavasta hierojasta alkoi kiiriä yleisurheilupiireissä. Kujalasta tuli pitkäaikainen yleisurheilumaajoukkueen hovihieroja, joka oli hierojana mukana useissa maaotteluissa ja arvokilpailuissa, mm. vuoden 1968 Meksikon olympialaisissa.

Kujala oli paitsi teknisesti taitava hieroja myös hyvä kuuntelija ja keskustelija, joka pystyi eläytymään hierottaviensa kohtaloihin. Muun muassa vuoden 1964 Tokion olympialaisissa 800 metrin välierissä juosseesta Pekka Juutilaisesta tuli kaimansa Kujalan elinikäinen ystävä. Juutilainen kertoo, että musikaalisesti lahjakas Kujala saattoi aika ajoin hieronnan lomassa ottaa näppeihinsä harmonikan ja soittaa tunnelmaan sopivan kappaleen.

Jotain Kujalan hierojan taidoista kertoo sekin, että itse presidentti Urho Kekkonen, yleisurheilumies hänkin, kelpuutti soinilaislähtöisen espoolaisen hierojakseen kahden viimeisen virkavuotensa ajaksi 1980-luvun taitteessa.

Tapiolan uimahalli valmistui Espooseen vuonna 1965 ja Pekka Kujalalle osoitettiin sieltä hierontatilat, jotka olivat kaikin puolin Otahallin karuja tiloja paremmat. Tapiolan uimahallissa Kujala ja niin ikään hierojaksi kouluttautunut puolisonsa tekivätkin käytännössä koko työuransa.

– Tapiolan uimahalli oli tärkeä ympäristö meidän perheelle. Me lapset kävimme siellä paljon uimassa ja sitten välillä vähän moikkaamassa isää. Siskoni Katja Kujala ui kilpaa 14-vuotiaaksi saakka ja se harrastuskin alkoi Tapiolan Uimareista, Päivi Kiviniemi muistelee.

Pekka Kujala hankki hierontatiloihin myös vesihieronta-altaan, joita vielä jonkin aikaa sitten saattoi nähdä kylpylöissä, mutta jotka nyt alkavat olla katoavaa kansanperinnettä. Kujala oli soveltamisen ja uusien asioiden innovoinnin ystävä, joka jonkin asian päätettyään huolehti, että sai tahtonsa läpi. Näin kävi myös vesihierontalaitteiston saamisessa Tapiolan uimahalliin.

Eläkkeelle jäämisen jälkeen Kujala jatkoi vielä hieromista vakioasiakkaidensa kanssa kotoaan käsin, kunnes etenevä syöpä vei voimat. Pekka Kujala nukkui pois 9. tammikuuta vuonna 2009.