Tarja Pelkonen

Tarja Pelkonen oli avainpelaaja Suomen naisten historiallisessa ensimmäisessä joukkuelajien kultamitalissa Barcelonan paralympialaisissa 1992. Sen jälkeen hän otti vastaan pelaajavalmentajan tehtävät ja luotsasi Suomen MM- ja EM-kultaan sekä paralympiahopeaan Atlantassa 1996.

Tarja Pelkonen tutustui lajiin nimeltä maalipallo parikymppisenä muutettuaan Lappeenrannasta Espooseen ja aloitettuaan opinnot Näkövammaisten ammattikoulussa (NAK) Leppävaarassa.

– Ennen NAKiin tuloa olin ollut Lappeenrannassa tavallisessa näkevien koulussa. Siellä oli tietysti pelattu erilaisia pallopelejä pesäpallosta lähtien, mutta eiväthän ne oikein olleet minun lajejani, kun näköni oli heikko, Pelkonen muistelee.

– Maalipallo vei mukanaan aika lailla heti. Se oli todella haastava ja mielenkiintoinen laji. Alkuun tuntui erikoiselta pelata silmät täysin peitettynä, hän jatkaa.

NAKin liikunnanopettaja Timo Frost oli Pelkoselle ja monelle muullekin sittemmin suuriin saavutuksiin yltäneelle suomalaismaalipalloilijalle alkuun sysääjä ja innostuksen luoja. Frost toimi myös naisten maajoukkueen valmentajana ensimmäisissä arvokisoissa Tanskassa vuonna 1983.

Miesten maajoukkue oli ollut mukana jo vuoden 1980 paralympialaisissa Arnhemissa, mutta naisille Tanskan EM-kilpailut olivat ensiesiintyminen arvokisa-areenoilla. Arvokisadebytantit eivät kirjaimellisesti tienneet etukäteen mitä tuleman piti.

– Kisapaikalla paljastui, että naisilla onkin kisoissa eri pallo kuin millä olimme siihen asti pelanneet. Tämä oli puolitoistakiloinen ja pomppi enemmän kuin vanha, noin kilon painoinen pallo. Lisäksi meillä oli ennakkoon tieto, että pelaajat pelaisivat mattojen päällä ja sitä olimme harjoitelleetkin. Maton päällä pelaaminen on hankalaa, kun ne eivät luista torjuttaessa, mutta lopulta kisoissa pelattiinkin ilman mattoja lattiapinnalla, Pelkonen kertaa.

Ennakkoasetelmat huomioiden kisat sujuivat Suomelta erinomaisesti. Suomi saavutti maan maalipallohistorian ensimmäisen arvokisamitalin, EM-hopean.

Pelkosen mukaan käänteentekevä hetki naisten maajoukkueen matkalla 1990-luvun menestykseen oli Eeva Sorkkilan saapuminen valmentajaksi 1980-luvun puolivälissä.

– Eevan johdolla aloimme harjoitella aiempaa enemmän ja monipuolisemmin. 5–6 kertaa viikossa oli harjoituksia ja siihen leiritykset päälle. Aloitimme myös yhteisleiritykset tanskalaisten ja ruotsalaisten kanssa, Pelkonen sanoo.

– Tekeminen ei ollut pelkästään maalipalloa, vaan me maajoukkuepelaajat osallistuimme kesällä yleisurheilukilpailuihin ja minä kiersin myös paljon keilailukisoja.

Suomi pysytteli vuosikymmenen loppuun kärjen tuntumassa voittaen EM-pronssia 1985 ja sijoittuen neljänneksi MM-kisoissa 1986 sekä EM-kisoissa 1987 ja 1989. Soulin paralympialaisiin naisten joukkuetta ei lähetetty. Vuonna 1990 Kanadassa naiset saavuttivat MM-pronssia.

1990-luvun mestarijoukkue muotoutui Pelkosen ympärille vuosi vuodelta. Merja Hanski teki arvokisadebyyttinsä 1985, Maija Piiroinen ja Iiris Keitel 1987 ja viimeisenä palasena keskipelaaja Kaisa Penttilä 1989.

Valmentaja Sorkkila teki taktisen muutoksen, joka antoi viimeisen silauksen sille, että Suomen naiset olivat valmiita niittämään mainetta 1990-luvulla.

–   Eeva päätti nostaa meidät polviasennosta pystyyn. Se teki meistä selkeästi liikkuvamman joukkueen kuin muut. Laitapelaajat pääsivät nopeasti varmistamaan palloa torjuvan keskipelaajan taakse, Pelkonen toteaa.

– Se oli myös yleisöystävällisempää katsottavaa. Olen sitä mieltä, että edelleen maalipalloa voisi pelata enemmän pystystä.

Suomi sai järjestettäväkseen vuoden 1991 EM-kilpailut Lahteen. Se toi nostetta lajille Suomessa ja innosti maajoukkuepelaajia tavoittelemaan ratkaisevaa askelta maailman huipulle. Suomen naiset ylsivät kotikisoissa hopealle, miehet jäivät neljänneksi.

Vuoden 1992 Barcelonan paralympialaisiin mennessä naisten maajoukkueen peli oli hioutunut huippuunsa. Laitapelaajat Pelkonen ja Maija Piiroinen takoivat maaleja. Keskipelaaja Kaisa Penttilä hoiti päävastuun torjuntatehtävistä. Suomalaispelaajat tekivät Barcelonassa kahdeksan pelin aikana yhteensä 364 torjuntaa, joista Penttilä peräti 267. Maaleja Suomi päästi turnauksen aikana vain viisi.

Finaalissa Suomi voitti Tanskan jatkoajalla maalein 4–1. Piiroinen teki kaksi maalia, Pelkonen ja Penttilä yhden kumpikin.

Mestaruus oli historiallinen. Se oli ensimmäinen kerta, kun Suomi voitti kultaa joukkuelajissa missään lajissa olympia-, paralympia- tai MM-tasolla.

Eeva Sorkkila jäi Barcelonan jälkeen pois maajoukkueen päävalmentajan paikalta. Hän houkutteli Pelkosen työnsä jatkajaksi pelaajavalmentajan roolissa.

– En ollut etukäteen miettinyt asiaa, joten kyllä se osin tuli yllätyksenä, kun Eeva minua kysyi.

Pelkonen suostui, ja elämä muuttui entistäkin maalipallovoittoisemmaksi. Apuna hänellä oli oma aviomies, jo Barcelonassa naisten joukkueen huoltajana toiminut Jarmo Lehtola.

– Suurin osa vapaa-ajasta meni maalipallon parissa. Töiden jälkeen olivat harjoitukset ja sitten viikonloppuisin leirityksiä ja turnauksia. Maalipallolla elettiin.

Menestys jatkui Pelkosen valmennuskaudella. Vuonna 1993 Suomi voitti Euroopan mestaruuden ja vuonna 1994 maailmanmestaruuden. Myös Suomen miesten joukkueesta oli tullut 1990-luvun alkupuoliskolla maailman kärkimaa; se voitti Barcelonassa hopeaa ja sen jälkeen naisten tapaan EM- ja MM-kultaa. Atlantan paralympialaisissa 1996 Suomen miehet voittivat kultaa.

Ennen Atlantan kisoja naisten joukkueen tärkeä keskipelaaja Kaisa Penttilä jäi sivuun perheenlisäyksen vuoksi.

– Haasteena oli miettiä joukkueen pelipaikkaroolitus uusiksi. Aiemmin laitapelaajana toiminut Merja Hanski siirtyi keskipelaajaksi. Siinä me teimme hänen kanssaan ison harjoitustyön, ja roolitus joukkueessa onnistui, Pelkonen muistelee.

Hän arveli, että Suomella voisi uudessa tilanteessa olla Atlantassa mahdollisuudet pronssiin. Joukkue venyi kuitenkin loppuotteluun, jossa taipui Saksalle maalein 1–3. Pelkonen pitää Atlantan hopeaa uransa merkittävimpänä suorituksena paralympiakullan kanssa.

– Se oli itselleni suuri voitto, koska olin pelaajavalmentajana kahdessa roolissa ja muokkasin ennen kisoja joukkueen uuteen uskoon. Taisin olla Atlantassa myös ensimmäinen näkövammainen pelaajavalmentaja paralympialaisten maalipalloturnauksessa.

– Atlantan jälkeen minulle oli aika selvä, että lopetan maajoukkueessa sekä pelaajana että valmentajana. Olin jo 18 vuotta pelannut siinä vaiheessa.

Pelkonen seuraa maalipalloa edelleen ja on välillä käynyt vähän pelaamassakin kotimaan peleissä. Viimeksi hän toimi valmentajana syyskuun naisten SM-turnauksessa Näpäjä Dinot -joukkueessa, joka voitti pronssia.

Työuransa Pelkonen on tehnyt kuntoutusohjaajana Näkövammaisten liitossa.

– Työssänikin olen esitellyt maalipalloa kuntoutujille. Moni on päässyt kokeilemaan lajia ja olen saanut uusia ihmisiä innostumaan sen pariin.

Tarja Pelkonen

• Syntyjään Kemijärveltä, kävi koulua Lappeenrannassa
• Kotipaikka: Helsinki

PARALYMPIAMITALIT

1 kulta

• 1992 maalipallo (yhdessä Maija Piiroisen, Kaisa Penttilän, Iiris Keitelin ja Merja Hanskin kanssa)

1 hopea

• 1996 maalipallo (yhdessä Maija Piiroisen, Merja Hanskin, Iiris Keitelin ja Mari Pekkalan kanssa)

MUUTA

• 1 MM-kulta (1994) ja 1 MM-pronssi (1990)
• 1 EM-kulta (1993), 2 EM-hopeaa (1983, 1991) ja 1 EM-pronssi (1985)
• 11 maalipallon Suomen mestaruutta pelaajana