Luokittelu on vammaiskilpaurheilun portinvartija

Paralympiaurheilun suosio on lisännyt myös Kansainvälisen Paralympiakomitean (IPC) paineita muokata vammaisurheilun sääntöjä yleisöystävällisemmiksi. Vammaiskilpaurheilun keskeisin erityispiirre on luokittelu. Vammaisurheilussa luokittelulla pyritään vähentämään vamman vaikutusta ja tasoittamaan vammojen välisiä eroja kilpailutilanteessa, mutta järjestelmän varjopuolena on sen vaikeaselkoisuus.

Tutkimusta, evidenssiä!

Etenkin Lontoon paralympialaisten mediamenestyksen jälkeen vaatimukset luokittelun läpinäkyvyydestä ovat lisääntyneet. Luokittelun tulee olla ’evidence-based’, perustuttava tutkimukseen. IPC on siirtänyt todistamisvelvoitteen lajiliitoille, jotka hallinnoivat vammaisurheilulajeja. Jokaisen paralympialajin on määriteltävä, mille vammaryhmille laji on tarkoitettu ja mihin luokkien rajat perustuvat. Uhkana on paralympiastatuksen menetys.

Luokittelututkimus muuttaa vammaisurheilua. Jos luokkien välillä ei ole olennaisia eroja tuloksissa, tarpeeton luokka poistetaan kansainvälisestä kilpailuohjelmasta. Myös minimivamman määrittely voi tutkimustulosten perusteella muuttua, siis se, kuka ja millä toimintakyvyllä on kansainvälisillä kentillä vammaisurheilukelpoinen.

IPC:n toukokuussa 2013 järjestämässä konferenssissa selvisi, että yleisurheilun, pyörätuolirugbyn ja uinnin luokittelututkimuksissa on edetty pisimmälle. Tutkimuksista seurasi esimerkiksi pitkien juoksumatkojen poistuminen sellaisten urheilijoiden kisaohjelmasta, joilla on käsivamma kyynärvarren alapuolella. Seuraavaksi muutettaneen alaraajaproteesia käyttävien juoksijoiden luokkia. Näkövammaisurheilun luokat ja kilpailukelpoisuuden kriteerit tullaan lähivuosien aikana selvittämään uudelleen kaikissa lajeissa, alkaen uinnista.

Uusittuja luokkia ei kuitenkaan saada käyttöön nopeasti. Ongelman havaitsemisesta tutkimuksen käynnistymiseen, sen tuloksiin ja mahdollisiin sääntömuutoksiin vie yleensä vähintään paralympiadin. Siten kesäparalympialajeihin ei enää tehdä mitään muutoksia ennen Rio de Janeiron paralympialaisia 2016.

Luokittelu vaatii vankkaa osaamista

Luokittelun lääketieteellinen tausta näkyy vahvimmin näkövammoissa, joissa luokittelusta vastaa silmälääkäri. Kehitysvammaisten luokittelussa tarvitaan luokitteluun perehtynyttä psykologia. Pisimmällä toiminnallisessa luokittelussa ollaan liikuntavammoissa, joissa kansainväliseltä luokittelijalta vaaditaan vammojen ja toimintakyvyn lisäksi myös lajin luonteen ymmärtämistä. Yleisin tausta on kuitenkin lääkäri tai fysio-/toimintaterapeutti, mutta myös valmentaja voi kouluttautua luokittelijaksi.

Luokittelijakoulutuksen perusosan voi suorittaa IPC:n englanninkielisenä verkkokurssina. Sen jälkeen suoritetaan lajiosa ja käytännön harjoittelu, jotka tapahtuvat yleensä kansainvälisten kilpailutapahtumien yhteydessä.

Vammaisurheilun historiasta johtuen luokittelu on pitkään perustunut vapaaehtoisuuteen. Kansainväliseksi luokittelijaksi pääsy vaatii nykyään vankkaa ammattitaitoa. Luokittelijoiden ja urheilijoiden oikeusturvan vaatima tarkka dokumentointi on lisännyt luokittelijoiden paperityötä. Luokittelu maksaa yhä enemmän joten liitoilla on paineita kattaa luokittelukulut urheilijoiden kukkarosta. Tällä puolestaan voi olla seurauksia uusien urheilijoiden rekrytoinnille. Lisäksi eri tahtiin eri lajeissa toteutuva integraatio on johtanut epäselvyyksiin. Lajiliitot eivät välttämättä ole vielä oivaltaneet, että luokittelu on niiden vastuulla. Luokittelijatkaan eivät välttämättä tiedä kuka koordinoi, tilaa, maksaa, kouluttaa ja hallinnoi.

Luokittelututkimus tuo sisäpiiritietoa

Ongelmana on lajien luokittelututkimuksen keskittyminen tiettyihin maihin ja vastaavasti osaamisen puute toisissa. Tiedot mahdollisista luokittelun muutoksista auttavat valmennuksessa. Sisäpiiritieto voi tuoda mitaleita, säästää rahaa, auttaa kohdentamaan resursseja ja ehkäistä virheluokitteluita. Esimerkiksi vaikeavammaisten tarkkuuspelissä bocciassa portugalilainen Raul Reina kehittää ja testaa parhaillaan sellaisia uusia luokittelutestejä, joilla pyritään avaamaan lajia myös muiden kuin cp-vammaisten urheilijoiden ulottuville. Tutkimus voi siten toimia myös rekrytoinnin välineenä.

Luokittelun pysyvyys on myös urheilijan etu. Lahjakkaalle ja innostuneelle urheilijalle on turhauttavaa, jos vasta kansainvälisessä kisatapahtumassa huomataan, että hän ei lainkaan kelpaa lajiin. Luokkien muutokset pystytään ennakoimaan valmennuksessa vain jos niistä tiedetään ajoissa.

Luokittelututkimuksen sisäpiirimaat pystyvät myös kustannustehokkaaseen ja joustavaan uusien urheilijoiden rekrytointiin. Luokittelu on siten myös urheilupolitiikkaa, jossa parhaiten varautuneet maat saavat etulyöntiaseman. 

Takaa-ajoasemasta on pitkä matka maaliviivalle. Suomessa pitäisi käynnistää vammaisurheilun luokittelun erikoistumisopinnot esimerkiksi osana fysioterapeutin tutkintoa tai ammatillista täydennyskoulutusta. Lisäksi pitäisi etsiä rahoitus tutkimusohjelmalle, joka keskittyy kansallisesti merkittävien lajien luokittelun tutkimukseen – eettisiä ja moraalisia näkökulmia unohtamatta.

Aija Saaren kirjoitus on julkaistu Liikunta & Tiede -lehden numerossa 5/2013.