Sosiaalinen osallisuus, fyysinen kunto ja tutkimuksen etiikka esillä Special Olympics -tutkimusseminaarissa
Lauantaina 22.9. Lohjan Kisakalliossa järjestettiin ensimmäistä kertaa kehitysvammaisten liikunnan ja urheilun Special Olympics -tutkimuksen miniseminaari. Kaikkien seminaarin esitysten diat ovat ladattavissa sivun alalaidasta. Seminaarin Youtube-tallenne on tämän artikkelin lopussa kahdessa osassa.
Seminaarin aluksi Liikuntakeskus Pajulahden soveltavan liikunnan opettaja ja Jyväskylän yliopiston liikuntatieteiden väitöskirjaansa valmisteleva Virpi Remahl esitteli Special Olympics -urheilijoiden fyysisen kunnon mittaustestistöjä.
Remahlin tutkimusten lähtökohtana ovat kansainvälisen Special Olympics -järjestön urheilijoille teettämät FUNfitness-testit. Remahl on halunnut selvittää, ovatko FUNfitness-testistön osiot riittävän luotettavia ja mittaavatko ne niitä asioita, joita on mielekästä mitata. FUNfitness-testejä on pyöritetty lähinnä isojen Special Olympics -tapahtumien yhteydessä 15 vuoden ajan, mutta ainakin julkaistun tutkimuksen perusteella vaikuttaisi, ettei testistön toimivuutta ole riittävästi mietitty.
– Viitearvoja testeille ei ole olemassa, ja Special Olympics -järjestön urheilijoille antamat tulokset ovat vain suuntaa antavia suosituksia, esimerkiksi vatsalihastestissä voidaan antaa ohjeet ”lisää harjoittelua, jos tulos alle 25 kertaa minuutissa”, Remahl sanoi.
Remahl on teettänyt suomalaisille Special Olympics -urheilijoilla paitsi FUNfitness-testistön myös eurooppalaisen EuroFIT-testistön ja kotimaisen Move-testistön osioita.
Toiveissa on, että kun saadaan lyötyä lukkoon testipatteristo, joka soveltuu hyvin kehitysvammaisille henkilöille ja on luotettavasti toistettavissa, niitä voidaan alkaa järjestää säännöllisesti esimerkiksi isojen kotimaisten Special Olympics -tapahtumien, kuten monilajileirien yhteydessä.
Jyväskylän yliopiston Pauli Rintala, Piritta Asunta ja Elina Hasanen lupautuivat pari vuotta takaperin toteuttamaan Suomen osalta Euroopan Special Olympics -järjestön koordinoimaa, kehitysvammaisten urheilijoiden sosiaaliseen osallisuuteen liittyvää tutkimusta.
Suomalaisurheilijoista tutkimukseen ovat osallistuneet vuoden 2017 Special Olympics -talvimaailmankisajoukkueen urheilijat (N=34) ja syksyn 2017 Pajulahden Special Olympics -monilajileirillä mukana olleet urheilijat (N=141). Kaikkiaan eri Euroopan maista tutkimukseen on osallistunut yli tuhat urheilijaa.
Urheilijoille on laadittu kysymyksiä, joista kymmenen liittyy Special Olympics -toimintaan (esim. Vietätkö vapaa-aikaa Special Olympics -ystävien kanssa Special Olympics -toiminnan ulkopuolella?) ja kymmenen urheilijoiden paikallisessa arjessa liittyvään elämään (esim. Koetko itsesi tervetulleeksi, kun vierailet lähikaupoissa ja kahviloissa?).
Kysymysten vastaukset pisteytettiin (kyllä = 1 piste, ei = 0 pistettä) siten, että mitä suurempi pistemäärä, sitä voimakkaammin urheilijat kokivat olevansa osa sosiaalista yhteisöään. Pisteet vaihtelivat koko tutkimuksen, eli muidenkin kuin suomalaisurheilijoiden osalta keskimäärin 6.21–7.75 pisteen välillä.
Vuoden 2017 Special Olympics -talvimaailmankisojen suomalaisurheilijoille tehtiin lisäksi ryhmähaastatteluja, joiden avulla päästiin laadullisen tutkimuksen keinoin käsiksi urheilijoiden kokemuksiin sosiaalisesta osallisuudesta ja rankoistakin syrjityksi tulemisen tunteista.
– Tutkimuksen perusteella Special Olympics on näille henkilöille toimintakenttä, jolla muualla syrjityt saavat kokemuksia tasa-arvosta ja kunnioituksesta sekä omasta toimijuudestaan, Elina Hasanen kertoi.
Näin asian summasi eräs haastatelluista: ”Mä koen ite ainakin, että elämä on joukkuepeliä. Että pitää yrittää päästä porukoihin, että on itelläkin helpompi elää sitä elämää. Tulee elämästä aika pitkä ja synkkä, jos yksikseen tuolla on, että on niin iso rikkaus, kun on hyviä ihmisiä ympärillä.”
Susan Eriksson Kaakkois-Suomen ammattikorkeakoulusta esitteli kolmivuotisen (2015–2018) VALKKU-tutkimushankkeen tuloksia. VALKKU on vammaisten nuorten osallisuutta liikuntaharrastuksissa koskeva tutkimushanke, jossa tutkittiin muun muassa sitä, millaisia mahdollisuuksia vammaisilla nuorilla on harrastaa liikuntaa Suomessa ja millainen on vammaisten nuorten asema suomalaisissa liikuntakulttuureissa.
Tutkimuksen perusteella keskeinen este liikunnan harrastamiselle on, että lähellä ei ole sopivia ryhmiä tai urheiluseuroja. Toinen keskeinen este on yksinäisyys, ei ole ketään kenen kanssa harrastaa.
– Kielteiset ennakkoluulot ja tietämättömyys vammaisuudesta ovat rakenteellisia asioita, jotka vaikeuttavat vammaisten nuorten liikunnan harrastamista, Eriksson summasi.
VALKKU-hankkeessa mukana oleva Itä-Suomen yliopiston Päivi Armila esitteli seminaarin lopuksi kehitysvammaisten nuorten parissa tehtävään tutkimukseen liittyviä eettisiä aspekteja.
– Kun puhutaan ymmärrykseen perustuvasta suostumuksesta nuorisotutkimuksessa yleensä, on ikä määräävä tekijä, ja ikärajana on pidetty 15 vuotta. Kehitysvammaisten henkilöiden maailmassa ikä jollain tavalla hämärtyy, 13-vuotias ja 28-vuotias voivat olla ihan sujuvasti samoissa porukoissa, Armila totesi.
Silti tutkimatta jättäminenkin on eettisesti kyseenalaista. Jos kysymykset esitetäänkin esimerkiksi henkilön vanhemmalle, käytännössä päätetään vaimentaa kehitysvammaisen nuoren oma ääni. Nuorisotutkimuksessa hienovaraisuus on korkeassa arvossa muutenkin, mutta kehitysvammaisten nuorten osalta erityisen korostuneessa roolissa.
