Vammaisurheilijat rotusortoboikotin keihäänkärkenä

Artikkeli on julkaistu Vammaisurheilu & -liikunta -lehdessä 2/2019

Yksi viime vuosisadan loppupuoliskon synkistä maailmanpoliittisista juonteista oli Etelä-Afrikan harjoittama apartheid eli rotuerottelupolitiikka (1948–1991). Apartheid oli valtiollistettua rotusortoa, joka asetti valkoiset, eurooppalaistaustaiset eteläafrikkalaiset ylivertaiseen asemaan mustiin ja muihin väestöryhmiin verrattuna.

Vielä vuoden 1960 Rooman olympialaisiin Etelä-Afrikan annettiin osallistua apartheid-politiikan mukaisesti pelkästään valkoisista urheilijoista koostuvalla joukkueellaan. Tokion olympialaisiin 1964 mennessä Kansainvälinen Olympiakomitea (KOK) oli kuitenkin saanut tarpeekseen ja sulki rasistista politiikkaansa jatkaneen Etelä-Afrikan kisoista.

Erikoista oli, että samana vuonna 1964 Etelä-Afrikka osallistui ensimmäistä kertaa paralympialaisiin. Tämän jääminen huomiotta kansainväliseltä yhteisöltä kertoo kenties jotain paralympialiikkeen asemasta tuohon maailmanaikaan.

Näin tilanne jatkui pitkälle 1970-luvun puolelle. Etelä-Afrikka suljettiin järjestelmällisesti pois kansainvälisestä urheilusta, paitsi vammaisurheilusta, jossa maa sai osallistua niin paralympialaisiin kuin paralympialaisten välivuosina järjestettyihin Stoke Mandevillen kisoihin.

Vuoden 1976 Toronton kesäparalympialaisten jälkeen Suomen valtiovalta heräsi tilanteeseen. Keväällä 1977 opetusministeriöstä tiedusteltiin kirjeitse paralympiajoukkueen kisoihin lähettämisestä vastanneelta Suomen Invalidien Urheiluliitolta (SIU), miksi Suomi oli ollut mukana Torontossa, vaikka myös Etelä-Afrikka oli osallistunut kisoihin. Suomen hallituksen linja kanssakäymiseen vuonna 1974 YK:sta erotetun Etelä-Afrikan kanssa oli ehdottoman kielteinen. SIU:sta vedottiin siihen, että Etelä-Afrikka oli lähettänyt kisoihin joukkueen, jota ei ollut valittu rotupolitiikan mukaisesti.

– Joukkueessa oli mukana mustia ja valkoisia urheilijoita. Yritimme esittää sen lieventävänä asianhaarana, muistelee silloinen SIU:n toiminnanjohtaja Pertti Pousi.

Ei auttanut, opetusministeriö eväsi tukensa SIU:lle vuoden 1977 Stoke Mandevillen kisoihin osallistumiseen, jos Etelä-Afrikka olisi mukana. Sama linja jatkui myös tulevina vuosina ja suomalaisilta vammaisurheilijoilta jäivät väliin kolmet peräkkäiset Stoke Mandevillen kisat.

– Stoke Mandevillen kisat olivat iso tapahtuma. Silloin ei vielä ollut niin paljon vammaisurheilun kansainvälisiä kilpailumahdollisuuksia, joten se oli iso kolaus, Pousi toteaa.

Yksinäinen boikotoija

Kansainvälisissä vammaisurheilupiireissä Suomi ei boikotistaan saanut sympatiaa, päinvastoin.

– Muistan olleeni International Stoke Mandeville Games Federationin (ISMGF) kokouksessa ja otin puheenvuoron – silloin aika nuorena poikana vielä. Kerroin Suomen hallituksen kannan olevan, että Suomi ei voi osallistua kisoihin, joissa Etelä-Afrikka on mukana, ja meidän täytyy sitä kantaa noudattaa, kertoo SIU:ssa pitkään niin työ- kuin luottamustehtävissä ollut paralympiamitalisti Pekka Hätinen. 

– Kun kokous loppui, jengi ryntäsi minun luokseni, kaikki eteläafrikkalaiset etunenässä. ISMGF oli hyvin Etelä-Afrikka -myönteinen. He eivät pitäneet Etelä-Afrikan osallistumista minään ongelmana, Hätinen jatkaa.

Tämä tulee ilmi myös kirjeessä, jonka ISMGF:n SIU:lle lähetti sen jälkeen, kun Pousi oli ensimmäisen kerran ilmoittanut, ettei Suomi voisi osallistua Stoke Mandevillen kisoihin.

– Voimme olla hyvin ylpeitä, että juuri meidän vammaisurheiluorganisaatiomme Etelä-Afrikassa, meidän täydellä kansainvälisellä tuellamme, rikkoi apartheidin raja-aidan ja lähetti joukkueen, joka on kaikilla tasoilla täysin integroitu (lue: mukana on mustia, värillisiä ja valkoisia), kirjoitti ISMGF:n pääsihteeri Joan Scruton Pousille.

Myöskään muissa pohjoismaissa ei eteläafrikkalaisten vammaisurheilijoiden kanssa kilpailemista problematisoitu. Suomi jäi boikotteineen täysin yksin, mikä aiheutti turhautumista etenkin urheilijoiden keskuudessa, kuten Voitto Korhonen kirjoitti Käsivoimin-lehden pääkirjoituksessa toukokuussa 1979:

– Miksi Suomi estää osallistumisemme kieltäytymällä antamasta matkarahaa moisiin kilpailuihin, joissa Etelä-Afrikkakin kansainvälisten vammaisurheilusääntöjen mukaan saa olla mukana? Päällimmäinen peruste valtion urheiluneuvoston päätöksille lienee se, että kerran muillekaan urheilijoille ei anneta rahaa sellaisiin kilpailuihin, joissa rotusorrostaan tunnettu Etelä-Afrikka on mukana, niin ei sitten meillekään. Kuvitellaan ilmeisesti, että Suomi 10–20 vammaisellaan saa rotusorron Etelä-Arikassa loppumaan, Korhonen kirjoitti.

Portit Arnhemiin aukesivat

Uhkakuvana oli, että Suomi joutuisi jäämään pois vuonna 1980 Hollannin Arnhemissa järjestettävistä kesäparalympialaisista. Se olikin hyvin lähellä toteutumista, mutta lopulta portit kisoihin suomalaisurheilijoille aukesivat samalla kun ne eteläafrikkalaisilta sulkeutuivat. Tuskin Suomen boikotilla asiaan suurempaa vaikutusta oli, mutta voi sanoa Suomen kulkeneen eturintamassa vammaisurheilupuolen apartheid-boikotissa, sillä seuraavan kerran Etelä-Afrikka sai osallistua paralympialaisiin vasta vuonna 1992 maan sortohallinnon kaaduttua ja Nelson Mandelan tultua presidentiksi.

– Oli kyllä melko lähellä, että olisimme joutuneet jäämään Arnhemista pois. Minut oli palkattu SIU:hun valmistelemaan kisamatkaa, mutta ei pyöriä uskallettu laittaa täydellä teholla pyörimään, jos sitten ei olisikaan päästy mukaan, Pekka Hätinen toteaa.

– Minulla oli Hollannista yksi tuttu kaveri, jonka kanssa olin sopinut, että hän soittaa minulle heti, kun Hollannin hallitus on tehnyt päätöksen, hyväksyykö se Etelä-Afrikan osallistumisen kisoihin. Myöhään eräänä iltana puhelin sitten soi. Hollanti oli päättänyt evätä Etelä-Afrikan osallistumisen, ja me saimme kisavalmistelut heti kunnolla käyntiin. Luulen, että Hollannin hallitukselle tuli aika kovaa kansainvälistä painetta Etelä-Afrikan pois sulkemiseen, sillä lähes kaikkialta muualta heidät oli jo suljettu, Hätinen jatkaa.

Melkoinen mitalisaalis olisi jäänyt Suomelta saavuttamatta, jos Arnhemin kisat olisivat jääneet väliin. Paralympiajoukkue palasi Suomeen 39 mitalin kanssa (7 kultaa, 19 hopeaa, 13 pronssia). 1980-luvulla suomalaiset pääsivät myös takaisin mukaan Stoke Mandevillen kisoihin.

Kuva: Paralympiakomitean arkisto