Raisiossa kuljetaan sovelletun judon aallonharjalla

Kun Tuula Holtti tuli vuonna 2008 Kaarinasta Raisioon, oli Raision Ryhdissä jo sovelletun judon ryhmä. Ohjaaja vain puuttui. Vetovastuun ottamista ehdotettiin Holtille. 

– Minulla ei ollut aiempaa kokemusta sovelletusta judosta. Joskus oli ryhmässäni ollut kaveri, jolla oli adhd ja hänen kanssaan pärjättiin ihan hyvin. Suostuin ottamaan ryhmän ohjattavakseni ja ajattelin, että lähdetään opettelemaan, Holtti sanoo.

Ryhdin sovelletun judon ryhmän jäsenet olivat paikallisen dysfasiayhdistyksen kautta tulleita, mutta Holtti näki pian, että harrastajapohjaa voisi hyvin laajentaakin. Etenkin kun Turun seudulla muilla judoseuroilla ei omaa sovelletun judon ryhmää ollut. Holtti kävi läpi alueen vammaisjärjestöt ja -yhdistykset ja sai kokoon noin 15 uuden harrastajan porukan.

– Se on runkona meidän harrastajissamme edelleen. Osa on jäänyt pois, osa jatkaa vieläkin, Holtti sanoo.

Markus Vainio on yksi pitkäaikaisimmista Ryhdin sovelletun judon harrastajista. Hän aloitti judon 11-vuotiaana syksyllä 2003, jo ennen Holtin tuloa seuraan siis. Vainio on edennyt siniseen vyöhön (valkoinen, keltainen, oranssi, vihreä, sininen) saakka ja viime syksystä lähtien hän on toiminut apuohjaajana Ryhdin alkeisryhmässä.

– Silloin kun aloitin harrastamisen, ei ollut mikään kiire. Kaikki tehtiin rauhallisesti ja sitten harjoitusten lopussa oli pieni leikki, Vainio muistelee.

– Nykyään lämmittelyssä voidaan pelata jalkapalloa, että saadaan keho lämpimäksi. Sitten yleensä treenataan perusheittoja ja mattoliikkeitä, yritetään saada kaveri selälleen ja lopuksi on verryttely, hän kertoo.

Judo on kontaktilajina ollut korona-aikaan hankalassa tilanteessa. Silloinkin kun treenejä on voitu pitää, on jouduttu miettimään, mitä voi tehdä.

– Kesällä ja syksyllä, kun oli harjoituksia, ei saatu tarttua toisiimme. Harjoiteltiin ilman kaveria, lämmittelyä oli enemmän, Vainio kertoo.

Vainio on harrastanut judoa jo yli 15 vuotta ja ehtinyt kiertää paljon kilpailuissakin, myös ulkomailla: Hollannissa, Kreikassa ja kahdesti Ruotsissa.

– Paras heittoni on ippon-seio-nage (yhden käden olkavarsiheitto). Sitten on o-soto-gari (suuri ulkopuolinen lakaisu) ja olen koittanut harjoitella myös ko-uchi-garia (pieni sisäpuolinen lakaisu), mutta pientä hiomista vielä tarvitsen, että saan sen täydellisesti tehtyä, Vainio toteaa.

Tuula Holtti päätyi judon pariin opiskeluaikoinaan Turussa. Välillä hän teki vierailun aikidon pariin, mutta palasi judoon. Holtin kaikki kolme poikaa ovat harrastaneet judoa, mutta ehtineet jo lopettaa harrastamisen. Äiti sen sijaan on jäänyt judon pariin, ja jos jotain, vain syventänyt suhdettaan lajiin.

– Judo on yksilölaji. Jos sinä et treenaa, niin se ei ole keneltäkään muulta pois kuin sinulta itseltäsi. Mutta samalla se on myös tosi yhteisöllinen laji, Holtti sanoo.

Judon kulttuuriin liittyy se, että vyöarvoasteikossa ylempänä oleva opettaa aina alempivöistä. Arvojärjestys perustuu sitä kautta toisen kunnioittamiseen ja auttamiseen, ei valta-asemaan tai ”paremmuuteen”. Se tekee lajista hyvin yhdenvertaisen; jalat paljaana tatamilla kaikki ovat samaa porukkaa. Siksi sovelletulla judolla on ollut Suomessa vahva jalansija jo pitkään.

Holtti kertoo, että tänä päivänä Raision Ryhdin lähes kaikki ohjaajat ovat käyneet Judoliiton sovelletun judon ohjaajakoulutuksen. Holtti tuli itse sovelletun judon pariin käytännössä vailla kokemusta, joten hänen on ollut helppo puhua sen puolesta, ettei kyseessä ole mistään rakettitieteestä.

Sovelletun judon kautta Ryhti on saanut myös muita uusia harrastajia. Henri Löfmanilla ei ollut kokemusta judosta ennen kuin hänen poikansa Niklas liittyi Ryhdin sovelletun judon ryhmään kymmenisen vuotta sitten.

– Niklaksella on tasapainon kanssa ongelmia, joten olin sitten aina katsomassa treeneissä ja autoin häntä tarvittaessa. Aika nopeasti siinä huomasi, että pystyisi auttamaan paljon enemmän, jos osaisi itsekin tehdä jotain, Henri Löfman sanoo.

– Lähdin Ryhdin kuntojudoryhmään ihan sillä ajatuksella, että pystyn sen kautta sitten paremmin auttamaan poikaani. Judohan on tosi tekninen ja monipuolinen laji, se kehittää laajasti eri lihaksia, Löfman jatkaa.

Niklaksella on CP-vamma, ja judo tuo hänelle voimaa, notkeutta ja tasapainoa. Ja fyysinen puoli on vain osa judon monipuolisuutta.

– Siinä on myös monia nuoren itsetunnon kannalta hyviä aspekteja, ja lisäksi siinä oppii itsehillintää sekä vastustajan ja kavereiden kunnioitusta. Se on tosi tärkeä asia varsinkin näillä erityisnuorilla, joilla saattaa olla esimerkiksi tunteiden säätelyn kanssa haasteita, Henri Löfman toteaa.

Nyt isä-Henri ja Niklas harrastavat itse asiassa samassa ryhmässä, sillä muutama vuosi sitten Raision Ryhdissä siirryttiin systeemiin, jossa ei enää ole erillisiä sovelletun judon ryhmiä, vaan tukea tarvitsevat judokat ovat mukana alkeisryhmässä, kuntojudossa tai mahdollisuuksien mukaan jopa kilparyhmässä. Uudistus on sujunut kivuttomasti niin sovelletun ryhmän judokoiden kuin seuran muidenkin harrastajien näkökulmasta.

– Lasten alkeisryhmään saattaa tulla harrastaja, joka esimerkiksi ääntelee tavalla, joka voi tuntua alkuun oudolta. Mutta ei kestä kuin pari viikkoa, niin muut lapset ovat jo tottuneet siihen, että kaikki nyt eivät vain ole samanlaisia. Ja aikuisten kuntojudon puolella on oltu vain tyytyväisiä, kun ryhmään on tullut sovelletun puolelta vähän nuorempaa porukkaa, niin saa vääntää enemmän, Tuula Holtti kertoo.

Uusiakin sovelletun judon harrastajia Raision Ryhtiin mahtuisi, mutta toisaalta seurassa ei hirveän tarkkaan edes katsota sitä, kuka on sovelletun judoka ja kuka ei. Diagnooseilla ei lopulta ole tatamilla merkitystä sen enempää kuin millään muullakaan yksilön ominaisuudella.

– Sovellettua judoa Suomessa käynnistämässä ollut Kokkosen Marita soitteli suomalaisia judoseuroja läpi tehdessään sovelletun judon 30-vuotishistoriikkia. Oli useampi seura, josta sanottiin, ettei heillä ole sovellettua judoa, mutta sitten kun tarkemmin kyseltiin, niin sieltä löytyikin vaikka näkövammainen judoka tai joku, jolla on proteesi. Ihmisiä ei vain haluta laittaa lokeroihin, Holtti kertoo.

Artikkeli on alunperin julkaistu Special Olympics -lehdessä 1/2021.