Veikko Puputti

Veikko Puputti

Veikko Puputti on muun muassa viisinkertainen jääratakelkkailun – sittemmin jo kisaohjelmasta poistuneen talvilajin – paralympiakultamitalisti, mutta hänen suurimmat ansionsa ovat sittenkin urheilun ja liikunnan kabinettien puolelta. Hän kuuluu merkittävimpiin henkilöihin suomalaisen vammaisurheilun historiassa, mistä kertoo esimerkiksi se, että hän on yksi Suomen liikuntakulttuurin ja urheilun suuren ansioristin haltijoista. Ansioristi voi olla samanaikaisesti vain 12:lla elossa olevalla suomalaisella.

Puputti on karjalaisevakkojen lapsi, syntynyt evakkomatkan aikana Peräseinäjoella vuonna 1944, mutta viettänyt lapsuutensa ja nuoruutensa Tammelan Teurossa.

Hän opiskeli liikuntatieteitä Jyväskylän yliopistossa. Toisena opiskeluvuonna hän putosi voimistelurekiltä. Seurauksena oli selkäydinvamma. Nopeasti akuuttivaiheen jälkeen Puputti jo palasi opintojen pariin, valmistui yliopistosta ja pääsi liikunnanohjaajaksi Käpylän kuntoutuskeskukseen – paikkaan, jossa oli vain hetki sitten ollut vielä potilaana.

Vuonna 1960 oli Roomassa järjestetty ensimmäiset viralliset paralympialaiset. Kisoissa oli mukana kolme suomalaista sotainvalidia: Tauno Valkama, Niilo Riihiluoma ja Matti Hakojärvi. Valkama toi 50 metrin vapaauinnista Suomen historian ensimmäisen paralympiamitalin, vieläpä kultaisen.

Vuoden 1964 Tokion kisat jäivät Suomelta kokonaan väliin, pitkälti pitkän matkan vuoksi. Samana vuonna oli perustettu Sotainvalidien Urheiluliiton rinnalle siviili-invalideille suunnattu Suomen Invalidien Urheiluliitto.

Vielä Israelin Tel Avivissa järjestettyihin vuoden 1968 paralympialaisiinkaan Suomi ei lähettänyt varsinaista joukkuetta, mutta nuori ja innokas Veikko Puputti lähti kisoihin tutustumismatkalle ja päätyi lopulta osallistumaan kisoihin myös urheilijana.

– Eihän minun ollut tarkoitus kilpailla, mutta Tel Avivin lentokentältä kaikki tuolilaiset kuskattiin kisakylään ja sattumalta sainkin majapaikan sieltä. Sitten ajattelin, että kyllähän jokainen suomalainen nyt keppiä osaa viskata ja kai keilanheitto menee kiekonheiton kokemuksella. Menin Suomi-verkkarit päällä ilmoittautumaan kisakansliaan. Eivät ne ensin meinanneet minua ottaa, mutta sattumalta paikalle tuli (paralympialaisten isänä pidetty) Sir Ludwig Guttmann, jonka olin tavannut aikaisemmin Stoke Mandevillessa. Hän huomasi, että tässähän on Suomi ja kyseli, että mihinkäs lajiin Suomi ottaa osaa. Näin minusta tuli kisojen ainoa suomalaisosanottaja, Puputti muisteli SIU Sportti -lehdessä vuonna 2009.

Matkalla Puputti tutustui paralympialajeihin, joista osaa ei vielä siinä vaiheessa ollut Suomessa lainkaan. Erityisesti pyörätuolikoripallo kolahti Puputtiin kovasti ja miehen Tel Avivin reissusta voidaankin katsoa alkaneen suomalaisen pyörätuolikoripalloilun kehitys. Myöhemmin Laukaassa Peurungan kuntoutuskeskuksen johtajana Puputti mm. perusti Keski-Suomen pyörätuolikoripallojoukkueen, jonka harjoituksiin kulki pelaajia Kuopiosta saakka.

– Muistan, että olemme lapsena olleet paljon Peurungan kupolihallissa katsomassa pyörätuolikoripalloa. Se oli hauskaa katseltavaa, mutta en tietysti silloin ymmärtänyt, miten paljon isä on ollut vaikuttamassa siihen, että Suomeen on syntynyt kokonainen lajikulttuuri, toteaa Veikko ja Sirkka-Liisa Puputin esikoislapsi Heli.

Veikko Puputti on jääratakelkkailun viisinkertainen paralympiakultamitalisti (kuva: SIU:n arkisto)

Peurungan kuntoutuskeskus perustettiin Laukaaseen vuonna 1974 ja Veikko Puputti valittiin keskuksen johtoon. Siellä hän tapasi nykyisen vaimonsa Sirkka-Liisan, joka tuli Peurunkaan fysioterapeutiksi tekemään äitiysloman sijaisuutta.

– Sillä reissulla olen edelleen, Sirkka-Liisa Puputti sanoo.

Puputtien lapset Heli (1980) ja Henri (1983) syntyivät Laukaassa. 1980-luvun alku on muutenkin ollut Veikko Puputille kiireistä aikaa. Vuonna 1980 Hän mm. osallistui urheilijana sekä kesä- että talviparalympialaisiin. Tuon vuoden talvikisoista Norjan Geilosta hän saavutti kaksi ensimmäistä jääratakelkkailun paralympiakultamitaliaan. Loput kolme tulivat neljä vuotta myöhemmin Innsbruckin kisoista. Lisäksi hänellä on jousiammunnan joukkuehopea Toronton kesäparalympialaisista 1976 yhdessä Hugo Illin ja Tauno Valkaman kanssa.

Kaikkiaan Puputti osallistui urheilijana kahdeksan kertaa paralympialaisiin. Lisäksi hän on toiminut paralympialaisissa Suomen joukkueen johtajana.

Vuonna 1984 Puputti tuli valituksi Valtion liikuntaneuvostoon (silloinen Valtion urheiluneuvosto). Hän toimi VLN:ssä ja sen alaisissa jaostoissa lähes kaksi vuosikymmentä aina vuoteen 2003 asti. Tuon ajanjakson aikana vammaisurheilu ja erityisliikunta ottivat Suomessa valtavia harppauksia. Vaatimaton Puputti pysyi taustalla, mutta on ollut iso tekijä yhteiskunnallisessa kehityksessä.

– Hän avasi vammaisurheilun ladun valtakunnan liikuntapolitiikan ylimmälle tasolle. Sillä, että hän on ollut siellä noin pitkän ajan vaikuttamassa sen puolesta, että vammaisurheilu otetaan huomioon, on ollut ihan valtaisa merkitys. Kentällä ei ehkä ihan edes ymmärretty, kuinka merkittävää työtä ”Veksi” teki, sanoo pitkän työuran opetusministeriön erityisliikunnan suunnittelijana tehnyt Kari Koivumäki.

– Hän oli liikuntaneuvostossa yksi 13 jäsenestä, mutta hän oli erittäin painavasanainen henkilö ja on ollut ihan ratkaisevia henkilöitä suomalaisen urheilukulttuurin sisäisessä asennemuutoksessa, Koivumäki jatkaa.

Puputti ei ollut kabineteissa mikään jyrääjä, vaan hyvin yhteistyökykyinen henkilö, jolla oli vahva missio ja halu viedä tärkeäksi kokemiaan asioita eteenpäin. Hän ei koskaan hermostunut kokouksissa, vaan argumentoi rauhallisesti mutta painokkaasti.

– Hänellä on liikunnanopettajan tutkinnon lisäksi MBA-tutkinto taloustieteessä. Hän ymmärsi talouden isoja kuvioita tavalla, mihin loppujen lopuksi hyvin harva liikunnan parissa työskentelevä pystyy, Koivumäki toteaa.

Puputin vaikutus suomalaiseen vammaisurheiluun punoutuu myös hänen työhönsä kotimaisten kuntoutuskeskusten johtotehtävissä. Hänen työuransa voi jakaa karkeasti vuosikymmenittäin siten, että 70-luvun puolivälistä 80-luvun loppuun hän oli Peurungassa, sitten 90-luvulla uudessa Kankaanpään kuntoutuskeskuksessa ja 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä Helsingissä, Oulunkylän kuntoutuskeskuksen toimitusjohtajana. 1990-luvulla hän ehti toimia lyhyen pätkän myös vastaperustetun Suomen Paralympiayhdistyksen (nykyinen Paralympiakomitea) pääsihteerinä.

– Peurunka oli kuntoutuslaitoksista se, joka heti alusta saakka profiloitui liikunnalliseen kuntoutukseen, ja se on kyllä ollut paljolti Veikko Puputin, Rauno Sauron ja muutamien muiden ansiota, Kari Koivumäki sanoo.

Puputin merkitystä voi peilata myös siihen, että suomalaisen vammaisurheilun ja kuntoutuskeskusten välinen tiivis kytkös on päässyt hapertumaan sen jälkeen, kun Puputti on jäänyt pois, vaikkei laaja rakenteellinen kysymys tietenkään ole pelkästään yhdestä ihmisestä kiinni.

Kuntoutuskeskusjohtajana Puputti oli hyvin pidetty. Sen pääsi toteamaan myös tytär Heli, joka työskenteli 2000-luvulla Oulunkylässä jonkin aikaa samassa työpaikassa isänsä kanssa.

– Isää arvostettiin johtajana sen takia, että hän ei istunut siellä missään norsunluutornissa, vaan häntä kiinnosti koko henkilökunnan kehittäminen ja mielipiteet. Isällä oli tapana, että hän monta kertaa viikossa lähti alhaalta ja kiersi sieltä yläkerroksiin asti kysymässä ihmisiltä työnteon lomassa, mitä kuuluu ja onko jotain mistä he haluaisivat kertoa tai kysyä. Se missä asemassa olet, ei saa koskaan vaikuttaa siihen, että pystyt ymmärtämään ihmisten erilaisia elämäntilanteita ja ongelmia, Heli Puputti kertoo.

Keväällä 2009 Veikko Puputille myönnettiin Suomen liikuntakulttuurin ja urheilun suuri ansioristi, samassa tilaisuudessa hiihtosuuruus Siiri ”Äitee” Rantasen kanssa. Ansioristi voi samanaikaisesti olla vain 12:lla elossa olevalla suomalaisella. Puputti oli ensimmäinen vammaisurheilija, joka ansioristin sai.

– Sinällään isän vaatimattomuus on aika ihailtavakin piirre, että menee niin vaatimattomalla tyylillä, vaikka näytöt sekä työrintamalta että urheilupuoleltakin ovat aika kovat. Mutta kyllä minua hieman nauratti, kun hän sai käytännössä suurimman huomionosoituksen, jonka tällä rintamalla voi saada, ja hän oli vain, että tällainen nyt tuli, naurahtaa Henri Puputti, Veikon ja Sirkka-Liisan poika ja yksi viime vuosikymmenen parhaista pesäpalloilijoista.

Samana vuonna 2009 Veikko Puputti jäi eläkkeelle Oulunkylän kuntoutuskeskuksen toimitusjohtajan pestistä. Puputit muuttivat Helsingistä takaisin Kankaanpäähän, jossa heillä oli koko ajan ollut asunto. Pian alkoivat terveysongelmat: bakteeritulehdus elimistössä, kaksi vaikeaa lonkkatulehdusta ja sitten nopeasti edennyt muistisairaus.

– Hänelle olisi kyllä suonut vähän mukavammat eläkepäivät kuin mitä nämä nyt ovat olleet, sanoo Sirkka-Liisa Puputti.