Jokaisella oma huippunsa – ”Edistystä on tapahtunut, mutta matkaa riittää siihen, että aidosti oltaisiin samalla viivalla – edes paraurheilun sisällä”

Paraurheilijoiden, valmentajien ja paraurheilun taustatahojen edustajat kokoontuivat keskustelemaan parahuippu-urheilusta Paravalmentajaseminaarissa. Esiin nousivat paraurheilun laajan kentän erilaiset haasteet ja onnistumisen mittarit eri lajien ja vammaryhmien parissa. Yhdistävä tekijä löytyy välimatkasta arvostukseen ja resursseihin suhteessa vammattomien urheiluun, mutta keskustelu herätti monet siihen, kuinka erilaisia lähtökohdat ja huiput ovat paraurheilun omassakin viitekehyksessä.

Suomen Paralympiakomitean ja Suomen Valmentajien alaisen Paravalmentajat-yhteisön järjestämässä Paravalmentajaseminaarissa kuultiin lauantaina 13.5. paraurheilun eri lajeja ja näkökulmia edustavien henkilöiden paneelikeskustelu parahuippu-urheilun haasteista, onnistumisista ja siitä, mitä pitäisi tehdä paraurheilun edistämiseksi.

Panelistien kirjo oli laaja kirkkaimmalle huipulle viime vuosina yltäneestä alppihiihdon paralympiavoittaja Santeri Kiiveristä aina urheilijan vanhemman näkökulmaa edustavaan lupaavan nuoren yleisurheilijan Iida Lounelan äitiin Kirsi Lounelaan.

Kiiverin ohella parahuippu-urheilun eri osa-alueita ja vammaryhmiä urheilijanäkökulmasta edustivat tänä keväänä ensimmäisen MM-kultansa voittanut elinsiirtoyleisurheilija Pinja Ekström, Special Olympics -urheilija ja pian Berliinin maailmankisoihin lähtevän Sisujengin apulaisjoukkueenjohtaja Julia Fonsén sekä sähköpyörätuolisalibandyn ja boccian maajoukkuepelaaja Saila Luumi.

Taustavoimien puolelta urheilijan äidin Kirsi Lounelan lisäksi ajatuksiaan kertoivat paraurheilijoiden kanssa pitkän kokemuksen keränneet pöytätennisvalmentaja Martti Autio, yleisurheiluvalmentaja Jukka Lahti sekä kotimaisten tapahtumajärjestäjän näkökulmaa edustava, Suomen toistaiseksi ainoana Paralympic Training Centerinä toimivan Liikuntakeskus Pajulahden tapahtuma- ja kehityskeskuksen johtaja Laura Kittelä.

Kilpailu kovenee, mutta yhteishenkeä löytyy

Santeri Kiiveri pitää niin oman lajinsa kuin paraurheilun yleisenä suurena onnistumisena jatkuvaa tason nousua ja kilpailun kovenemista.

– Alppihiihdossa, kuten eri lajeissa muutenkin, on menty hienosti eteenpäin siinä, että menestyminen vaatii paljon – toki taloudellisesti, mutta myös muiden panostusten osalta. Se on hyvä juttu kilpailun kannalta, ja varmasti mielenkiinnon ja urheilun seuraamisen kannalta myös.

Kiiveri huomauttaa, kuinka paraurheilussa vielä korkeimmalla huipputasollakin katse ja odotukset silti kohdistuvat usein pelkästään neljän vuoden välein tapahtuvaan paralympiakoitokseen.

– Juuri sanoin, että voisin vetää seuraavat kolme vuotta todella hyvin ja sitten jos sössisin paralympialaisissa, niin kukaan ei saisi tietää siitä hyvästä jaksosta, vaan olisin epäonnistunut yhden kisan perusteella. Kilpailun tiukentumisen ja uskottavuuden lisääntymisen myötä tuleva nousu toivottavasti auttaa siihen, että myös ne kolme vuotta välissä näkyisivät yleisöllekin laajemmin, Kiiveri pohtii.

Paraurheilutapahtumia Pajulahden Liikuntakeskuksessa paljon järjestävä Laura Kittelä ja yleisurheilijan vanhempana puhuva Kirsi Lounela nostavat esiin paraurheiluyhteisön yhteishengen niin kilpaillessa kuin harjoitellessa.

– Se fiilis, yhteisöllisyys ja yhteishenki, mikä paraurheilutapahtumissa on, on ihan mieletön. Se on jotain, mistä jokainen voisi ottaa oppia, Kittelä toteaa.

– Paraurheilupiireissä asenne tuntuu aina olevan tosi ratkaisukeskeinen. Haetaan aktiivisesti väylää selviytyä, ja verkosto toimii. Jos joku tietää, missä tuolin saa korjattua, tieto vaihtuu, ja tekemistä haetaan positiivisen kautta. Se auttaa usein vanhemmankin haasteissa, Lounela jatkaa.

Kaivataan resursseja ja toimiva systeemi esimerkiksi sopivien avustajien saamiseen

Paraurheilukentän laajemmin jakamista haasteista keskustelussa kärkeen nousi tunnetusti vaikea resurssipula, niin rahoituksen kuin vähenevän urheilijamäärän ja valmentajatarpeiden osalta. Urheilijoille universaali kysymys kaksoisurasta ja haasteet yhdistää urheilu-uraa työn tai opiskelujen ohella perhe-elämään tuottaa monille paraurheilijoille vaikeuksia siinä missä vammattomillekin urheilijoille.

Tätäkin ongelmaa voivat tosin pahentaa vammattomia suuremmat vaikeudet saada urheilu-uralle ja mahdollisille kalliimmille urheiluvälineille rahoitusta. Tuore MM-mitalisti, elinsiirtoyleisurheilija Pinja Ekström huomauttaa:

– En ole itse onnistunut mielestäni tyydyttävästi yhdistämään kokoaikatyötä ja urheilua, ja on pitänyt löytää ratkaisuja – mikä tietysti tarkoittaa vähemmän työtä, ja se vaikuttaa taas lisää talouteen. Olisi todella konkreettinen kehitysaskel, jos esimerkiksi opetus- ja kulttuuriministeriön apurahahakuun olisi mahdollista osallistua myös elinsiirtourheilijana tai vaikka Special Olympics -urheilijana.

Special Olympics -yleisurheilijoita pitkään valmentanut Jukka Lahti muistuttaa äskettäisestä ”pienestä aaltoilusta vesilasissa” liittyen vammattomien yleisurheilijoiden omakustanneosuuksiin Pohjoismaiden mestaruuskisojen kisamatkakuluista.

– Paraurheilun puolella ollaan totuttu siihen, että itse maksettavat kisamatkakulut ovat aika paljon korkeampia monesti, ellei jopa aina, tällä hetkellä myös jyväskyläläisen parakeihäänheittäjä Jasmine Revon henkilökohtaisena valmentajana toimiva Lahti toteaa.

Vaikeammin liikuntavammaisten urheilijoiden kohdalla merkittävänä keskusteluun nousivat esimerkiksi ongelmat huippu-urheilun vaatimien henkilökohtaisten avustajien saamisessa.

Vuoden Paravalmentajaksi lauantaina valittu pöytätennisvalmentaja Martti Autio kertoo, kuinka henkilökohtaista avustajaa tarvitsevan pelaajan noustessa huipputasolle kilpailu- ja leirimatkojen vaatima tuntimäärä kasvaa niin suureksi, etteivät avustajat enää pysty kulkemaan säännöllisesti mukana.

– On jouduttu jopa jokunen leiri perumaan sen vuoksi, ettei avustajia ole saatavilla, ja itsekin on pakko käydä sen verran salilla, että pystyy matkoilla nostamaan urheilijan pelituoliin ja siitä pois, Autio kertoo.

Valmentajan löytäminen on urheilijalle käännekohta, mutta pulaa on myös itse urheilijoista

Kun puhutaan huippu-urheilutasolle noususta, sitoutuneen ja osaavan valmentajan löytäminen on urheilijan uralle usein käänteentekevää. Hyvän valmennussuhteen löytäminen voi olla vammattomillekin urheilijoille monesti haasteellista, mutta paraurheilun puolella paras valmennusosaaminen on usein kiven alla.

Paralympiakomitea ja Suomen Valmentajat etenkin kasvavan Paravalmentajat-yhteisön kautta ovat tarttuneet ongelmaan tekemällä entistä systemaattisempaa työtä suomalaisen valmennusosaamisen saamiseksi entistä paremmin myös paraurheilijoiden saataville ja paraurheilun erityispiirteisiin liittyvän tiedon ja osaamisen lisäämiseksi eri lajien valmentajien keskuudessa.

Konkreettisina esimerkkeinä työstä toimivat muun muassa nyt järjestetty, vuosittainen Paravalmentajaseminaari ja esimerkiksi Paralympiakomitean Tulevaisuuden tähdet -ryhmän leireillä toteutuvat valmentajapäivät.

– Tämä tässä, että meillä on tämmöinen salillinen valmentajia paraurheilun äärellä, on onnistuminen. Jos mentäisiin vuosia taaksepäin, ei varmasti olisi näin, en tiedä olisiko ollut montaakaan, jotka olisivat ilmoittautuneet mukaan, sanoo Kirsi Lounela.

Kuten viimeisimpänä lauantain Paravalmentajaseminaarissa tuoreeltaan esitellyt, Huippu-urheilun instituutti KIHU:n toteuttaman Paravalmentajakyselyn vastaukset osoittavat, merkittäviä haasteita löytyy myös paraurheilijoiden itsensä rekrytoinnissa.

– Ruohonjuuritason toiminta ja se, että kansalliset sarjat pyörivät, on todella tärkeää sen kannalta, että saadaan myös huipputasolle nousevia urheilijoita. Koronapandemian jälkeen on nähty, kuinka myös vammattomien urheilussa harrastajamääristä on kadonnut merkittäviä siivuja, eikä nuoriso enää liiku entiseen tyyliin. Paraurheilussa sarjatoiminnan kuihtuminen voi verottaa vielä enemmän huippu-urheilusta, sanoo juuri pelaajapulasta kärsineen sähköpyörätuolisalibandyn SM-sarjakauden päätökseen vienyt Saila Luumi.

Paraurheilun monitahoiset piirteet ja reitit huipulle tutuksi myös erilaisten paraurheilijoiden keskuudessa

Kuten moni paneelikeskusteluun osallistuneista nosti esiin, positiivista näkyvyyttä on tullut paraurheilulle viime vuosina paljon lisää.

– Esimerkiksi Urheilugaalassa nähtiin Amanda Kotaja toisena juontajana. Se on tietysti vaatinut menestystä ja näitä mahtavia tyyppejä, jotka ovat hankkineet mitaleja, Lounela mainitsee.

Kesäkuussa kehitysvammaisten urheiljoiden suurimpaan kansainväliseen urheilutapahtumaan Special Olympics -maailmankisoihin Suomen Sisujengin apulaisjoukkueenjohtajana, ensimmäisenä itse kehitysvammaisena joukkueenjohdon jäsenenä lähtevä Julia Fonsén toteaa tietoisuuden ja näkyvyyden lisäämisellä olevan suuri merkitys myös paraurheilukentän sisällä.

– Olisi ollut hienoa kuulla nuorempana urheilusta innostuneena myös Special Olympics -toiminnan ulkopuolisista, kehitysvammaisille avoimista mahdollisuuksista valmentautua urheilijana ja kouluttautua myös muilla paraurheilun ja soveltavan liikunnan osa-alueilla.

Puutteet laajan paraurheilukentän sisäisessä tietoisuudessa kaikuvat myös paneelikeskustelun herättämistä ajatuksista päätöspuheenvuorojen kierroksella.

– Urheilijana sitä miettii aina aika kapeakatseisesti omaa uraansa ja lajiaan, niin kuin kilpauran keskellä tietysti pitääkin, mutta tämä keskustelu avasi silmiä sen suhteen, kuinka erilaisia lähtökohtia ja tarpeita vaikka juuri avustajien suhteen eri lajien paraurheilijoilla on, sanoo Santeri Kiiveri.

Kirsi Lounela komppaa tunnettuuden ja tiedonlisäämisen tärkeyttä.

– Yhdenvertaisuus on se iso asia. Viranomaisia ohjaa laki – yhdenvertaisuuslaki, perustuslaki ja kaikki pykälät – mutta se, että yhdenvertaisuus menisi aidosti läpi, ettei tarvitsisi aina miettiä kaikkia näitä erityisiä kysymyksiä vaan oltaisi aidosti samalla viivalla myös kaikkien sydämissä, se on vielä pitkän matkan päässä.

Lue lisää:

Martti Autiosta ensimmäinen Vuoden Paravalmentaja

Kysely: Paravalmentajat ovat kokeneita ja motivoituneita moniosaajia, jotka haluavat kehittyä edelleen