1960-luku: Maalipallo saapuu Suomeen

Maalipallo on toisessa maailmansodassa vammautuneiden sotasokeiden kuntoutusmuodoksi kehitetty joukkuepalloilulaji. Lajin kehittivät itävaltalainen Hans Lorenzen ja saksalainen Sepp Reindle ja se esiteltiin ensimmäistä kertaa Keski-Euroopassa vuonna 1946.

Suomalaisen maalipalloilun alkupisteenä pidetään vuotta 1961, jolloin Arvo Karvinen tutustui lajiin matkallaan Saksaan. Karvinen oli 1950- ja 60-lukujen taitteessa ollut perustamassa Sokeain Urheiluseuraa, jota voidaan pitää alkusysäyksenä sille, että silloinen Sokeain Keskusliitto (SKL, myöhemmin NKL) otti näkövammaisten urheilu- ja liikuntatoiminnan hoteisiinsa. Karvinenkin katsoi, että urheilu- ja liikuntatoiminnan tulisi olla liittojohtoista, mikä teki urheiluseurasta vain välivaiheen.

Vuonna 1962 Karvinen oli perustamassa SKL:n alaisuuteen urheiluasiaintoimikuntaa suunnittelemaan ja koordinoimaan kilpa- ja kuntourheilua. Toimikunnan ensimmäisessä kokouksessa 16.10.1962 Helsingin Pengerkadulla olivat läsnä johtaja Leo Ratilainen, hieroja Pekka Kujala, korityöntekijä Max Aimovaara ja puheenjohtajana toiminut merkonomi Arvo Karvinen.

”Todettiin, että Sokeain Urheiluseuralla tulee olemaan pienuudestaan johtuen paikallinen merkitys vain Helsingissä. Sitä vastoin valtakunnallisella urheiluasiaintoimikunnalla on kiinteästi sokeain järjestöorganisaatioon kuuluvana mahdollisuus hoitaa sokeain urheilutoimintaa koko maassa”, kirjattiin kokousmuistioon. Sokeain Urheiluseura lakkautettiinkin vuonna 1965.

Sotasokeiden rooli

Sotasokeiden organisoitu urheilu- ja liikuntatoiminta oli Suomessa käynnistynyt jo 1940-luvun lopulla. Keskuspaikaksi muodostui Heinolan Myllyojassa sijaitseva Nynäsin kartano, jossa Suomen Punainen Risti järjesti sotasokeille ammattikoulutusta.

SPR:n alainen ammattikoulutus päättyi 1950-luvun puolivälissä, mutta vuonna 1960 Sotasokeat ry avasi Myllyojalla loma- ja kuntouttamiskodin jäsenilleen ja heidän perheilleen. Vuonna 1965 vihittiin käyttöön kuntohalli, jossa sotasokeat muiden liikuntaharrasteiden ohessa pelasivat myös maalipalloa.

Sotasokeilla oli tiiviit kontaktit Saksaan, jossa käytiin vierailuilla ja saksalaisia kävi myös Myllyojalla. Itse asiassa Arvo Karvinenkin oli määritelmän mukaisesti sotasokea, tosin niin sanottu ”nallipoika”, eli lapsena räjähdeonnettomuudessa näkönsä menettänyt. Tämä tapahtui Karvisen kohdalla Pohjois-Savon Leppävirralla helmikuussa 1945 hänen ollessa 11-vuotias.

– Suomalaiset sotasokeat olivat pelanneet maalipalloa Saksassa, kun heillä oli ystävyysvierailuja saksalaisten kanssa puolin ja toisin. Sitä kautta maalipallo tuli osaksi Myllyojan toimintaa, sanoo Timo Frost, joka kävi ohjaamassa sotasokeille liikuntaa 70-luvun alussa opiskellessaan Jyväskylän yliopiston liikuntatieteellisessä tiedekunnassa.

Frost muistelee, että pallo, jolla Myllyojalla pelattiin, oli painava ja kova, eikä rajoja ollut lainkaan.

– Laitettiin kolme mattoa lattialle lähes rinnakkain, keskimiehen matto oli pikkuisen ylempänä. Se oli sotasokeiden osalta harrastemuotoista toimintaa, eivätkä he ymmärtääkseni pelanneet lajia kotipuolessa, vaan ainoastaan kuntoutuskurssien yhteydessä Myllyojalla, Frost sanoo.

Sotasokeat olivat pääasiassa 1910- ja 20-luvulla syntyneitä ja siten maalipalloon tutustuessaan jo aikaihmisiä. Heille laji oli hauska harrastemuoto, mutta maalipallon levittämiseen ympäri Suomea tarvittiin nuorempaa voimaa ja valtakunnallisen organisaation tuki.

Säännöt, palloja ja kannustusta maakuntiin

Sokeain Keskusliiton urheiluasiaintoimikunta oli jo 1960-luvun alussa linjannut tärkeäksi tavoitteeksi alueellisen urheilu- ja liikuntatoimijoiden verkoston muodostamisen.

”Olisi toimittava niin, että kaikissa alueyhdistyksissä olisi joko urheilujaosto tai ainakin urheiluasiamies. Toimikunta tulee pitämään yhteyttä valittuihin urheiluelimiin mahdollisimman kiinteästi, jotta koko maassa saataisiin kuntourheiluharrastus nopeasti viriämään”, linjattiin urheiluasiantoimikunnan toimintasuunnitelmassa vuodelle 1963.

Muutamaa vuotta myöhemmin he pääsivät testaamaan verkoston toimivuutta uuden lajin levittämisessä. Maalipallon säännöt saatiin käännettyä saksasta suomeksi 1960-luvun puolivälissä ja Saksan kautta saatiin myös palloja, joita SKL sitten myi eteenpäin 20 markan hintaan. Tosin jo vuodelle 1967 hinta nousi 25 markkaan.

1960-luvun aikana alkoivat vuotuiset liikunta-asiamiesten neuvottelupäivät, joista muodostui tärkeä työkalu Keskusliiton ja alueyhdistysten väliseen yhteydenpitoon sekä liikunta- ja urheilutoiminnan kehittämiseen. Neuvottelupäivien välillä viestintä tapahtui kiertokirjeiden avulla. Eräässä suomalaisen maalipallohistorian kannalta merkityksellisessä urheiluasiaintoimikunnan kiertokirjeessä keväältä 1966 kirjoitettiin näin:

”Maalipallopeli: Pelin on todettu lisäävän fyysistä valmiutta sekä kehittävän kuulon avulla suunnistamista, joten peli on hyvin suositeltava näkövammaisille. Kööpenhaminan sokeain koulussa harrastetaan mainittua pallopeliä innokkaasti. Palloja voitte edelleen tilata Sokeain Keskusliitosta. Pallon saksalainen hinta on 31 DM. SKL pyrkii saamaan pallon tilanneille vielä tämän kevät-kesän kuluessa. Pallojen toimitus viivästyi, koska paikka, josta niitä tilattiin ensiksi ei voinutkaan palloja toimittaa. Saksasta saadun pallopelin säännöt oheistamme tähän.”

Näissä vuonna 1965 saksasta suomeksi käännetyissä säännöissä peli on jo tunnistettavissa nykymuotoiseksi maalipalloksi, mutta erojakin löytyy. Pallo on 2-kiloinen möhkäle – tosin sitä se oli miesten osalta aina 1980-luvun lopulle saakka – ja pelikenttä vain 16 metriä pitkä ja seitsemän metriä leveä. Kullekin pelaajalle oli oma noin 1x2-metrinen mattonsa, jonka päältä palloa torjuttiin ja heitettiin.

60-luvun säännöissä oli vielä hyvin yleismaailmallinen ote, joten tarkennuksille jäi runsaasti sijaa ja niitä tehtiinkin seuraavien vuosikymmenten aikana melko tiuhaan. Tosin esimerkiksi ”molemminpuolinen toisistaan kiinnipitäminen (ketjumuodostelma)” oli huomattu kieltää jo alkuun.

Kesällä 1966 palloja oli SKL:lta tilattu ainakin Helsinkiin, Lahteen, Jyväskylään, Kuopioon, Pohjanmaalle (Vaasan läänin Sokeainyhdistys) ja Tuusulan Onnelaan. Epäilemättä myös Turussa maalipalloharrastus käynnistyi heti alkuvaiheissa, koska 1970-luvun alussa siellä oltiin jo pitkällä, kuten seuraavasta luvusta voimme todeta.

Vielä vuoden 1966 aikana SKL:n urheiluasiaintoimikunta ryhtyi kannustamaan alueyhdistyksiä pelien järjestämiseen. Ote kiertokirjeestä urheilutoimikunnille ja sokeainkoulujen (Helsinki ja Kuopio) voimistelunopettajille: ”Mikä alueyhdistys paras maalipallopelissä? Jokaiseen yhdistykseen on jo keväällä lähetetty maalipallopelin säännöt. Useimmat ovat jo tilanneet pallonkin. Kokemusten lisäämiseksi kehotamme harrastusta lisäämään. Peli antaa mahdollisuudet saada toteutetuksi vaikkapa Suomen cupin järjestämistä. Yrittäkääpä ensin Oulun ja Vaasan lääni saada syksyn kuluessa ottelu aikaan, samoin Lahti ja Tampere. Helsinki ja toiset hakekoot myös vastapelaajat. Perästä kuulemme kokemuksista.”

Todisteita tällaisten ottelujen toteutumisesta ei kuitenkaan 1960-luvun lopulta löydy. SKL:n urheilutalousarviossa vuodelle 1967 on asetettu 500 markkaa ”maalipallopelin SM-ottelun järjestämiseen”. Mikään ei kuitenkaan viittaa siihen, että turnausta tai edes yksittäistä ottelua olisi kyseisenä vuonna järjestetty.

Syyskuun 1967 kiertokirjeessä urheiluasiamiehille todettiin pelin ”soveltuvan miehille hyvin, naisille se on liian raskas.” Lauseessa on kaikuja takavuosikymmenten yleisestä asenteesta naisten urheiluun, mutta toki on todettava, että kova, kaksikiloinen pallo varmasti olikin melkoinen kivi torjuttavaksi. 1970-luvun alkupuolella naisille otettiinkin käyttöön kilon painoinen pallo.

Pauli Viertonen aloitti koulutaipaleensa Helsingin Sokeain koululla vuonna 1966. Liikunnanopettajana oli Matti Vastamäki.

– Sanoisin, että ensikosketus maalipalloiluun on ollut joko vuonna 1968 tai 1969 Sokeain koululla. Ei siellä ollut mitään kenttää eikä muuta, mutta opettaja heitteli sellaista kilipalloa, jonka avulla opettelimme kuulon kanssa pelaamaan, muistelee Viertonen.