1970-luku: Kilpailutoiminta käynnistyy, kouluille iso rooli

1960-luvun lopulla laaditussa Sokeain Keskusliiton urheilutoiminnan 10-vuotissuunnitelmassa 70-luvulle ei maalipalloa mainittu vielä sanallakaan. Kilpaurheilulajeista yleisurheilu ja hiihto olivat selvästi merkittävimmät ja uinnissakin järjestettiin SM-kilpailuja. Suunnitelmapaperissa vuosikymmenen lopulla arvioitiin lisääntyvien resurssien myötä toiminnan ”laajentuvan käsittämään mm. soudun, melonnan, ratsastuksen, vesihiihdon, moninaisten joukkuepelien jne.” 

Maalipallo oli kuitenkin jo kasvattamassa suosiotaan alueyhdistysten piirissä ja kun laji pääsi vuoden 1976 Toronton kisoista lähtien myös paralympialaisten – silloisten vammaisten olympialaisten – ohjelmaan, olivat lajin menestyskulun alkutahdit kasassa.

Alkuvuodesta 1971 Sokeain Keskusliiton Airut-lehdessä julkaistiin ilmoitus: ”Turun Sokeainyhdistys haastaa kaikki Sokeain Keskusliiton alueelliset jäsenyhdistykset maalipallo-otteluun, joka järjestetään Turussa sunnuntaina 7. päivänä maaliskuuta 1971 Puolalan kansakoululla alkaen kello 11.00.”

Näkövammaisten urheilun kotimainen kilpailukalenteri ei tuohon aikaan ollut vielä erityisen täysi, joten voidaan pitää epäonnisena sattumana, että samana päivänä järjestettiin Tuusulassa, Lomakoti Onnelan maastossa myös näkövammaisten hiihdon SM-kilpailut.

Historialliseen ensimmäiseen maalipalloturnaukseen saatiin kuitenkin paikalle neljä yhdistystä: isäntänä toimineen Turun Sokeainyhdistyksen lisäksi Helsingin Sokeat, Tampereen Sokeainyhdistys ja suomenruotsalaisten näkövammaisten Samfundet Finlands Svenska Blinda.

Turnauksen tervehdyspuheessaan Turun Sokeainyhdistyksen urheiluasiamies Tor Ingman korosti päivän merkitystä, olihan kyseessä tiettävästi ensimmäinen yhdistysten välinen maalipalloturnaus Suomessa. ”Toivottavaa olisi, että ne jatkuisivat vuosittain ja että Sokeain Keskusliiton urheilutoimikunta ottaisi pelin mestaruusohjelmaansa”, Ingman lausui ja tämä toteutuikin.

Ensimmäisen maalipalloturnauksen voittajaksi nousi puhtaalla pelillä Samfundet Finlands Svenska Blinda kokoonpanolla Harald Furu, Karl-Johan Löfman, Rafael Nylund. Turnauksen tuomarina toimi turkulainen Aimo Aho. Voittajajoukkue sai Hotelli Maakunnassa järjestetyn päättäjäisillallisen yhteydessä turkulaisen Kultasepänliike Vesosen lahjoittaman kiertopalkinnon vuodeksi eteenpäin sillä toivomuksella, että seuraavana vuonna he järjestäisivät vastaavan maalipalloturnauksen.

SKL:n urheiluasiaintoimikunnan toimintasuunnitelmaan vuodelle 1972 kirjattiinkin: ”Viime talvena alkanut piiriottelu maalipallossa jatkuu laajempana harrastusmuotona. Maalipallokilpailun pääjärjestäjänä toimii viime talven voittajaksi päässyt Samfundet Finlands Svenska Blinda.”

Vuoden 1971 osalta maalipalloturnauksen melko vähäistä osallistumisjoukkoa saattoi osittain selittää sen osuminen samaan ajankohtaan hiihdon SM-kilpailujen kanssa. Vuonna 1972 vastaavaa päällekkäisyyttä ei ollut ja turnauksella oli nyt SM-arvokin. Silti mukana oli järjestäjien pieneksi pettymykseksi vain kolme yhdistystä: Samfundet Finlands Svenska Blinda, Helsingin Sokeat ja Turun Sokeainyhdistys. Joukkueita yhdistykset saivat tosin kasaan yhteensä yhdeksän: kuusi joukkuetta miesten sarjassa ja kolme naisten sarjassa.

Tor Ingman kirjoitti Airut-lehdessä julkaistussa ensimmäisten SM-arvoisten ”maalipallo-turnajaisten” raportissa näin: ”Maalipallopeli on nähdäkseni erittäin sopiva talvikauden urheilumuoto hiihdon ja pilkkionginnan rinnalla kunnon ja kestävyyden kehittäjänä nimenomaan voimisteluharjoituksien yhdistelmänä ja lisänä. Valitettavasti ei kaikkialla yhdistyksissämme tätä vielä ole oivallettu. Syyt lienevät monet, mutta uskoisin kuitenkin, että sopivia harjoitussaleja koulujen ja seurakuntien suojista löytynee, jos kiinnostusta on ja määrätietoista vaivaa nähdään asian puolesta.”

Turkulaiset veivät Helsingissä Aleksis Kiven koululla 16.4.1972 pelatussa historian ensimmäisessä maalipallon SM-turnauksessa molemmat mestaruudet. Miehissä voiton otti Turun Sokeainyhdistyksen ykkösjoukkue kokoonpanolla R. Appelblom, Vilho Kantola, Reijo Luotonen, Jukka Tuominen. Naisissa kultamitalit kaulaansa sai Turun kakkosjoukkue: Raili Aho, Liisa Halme, Anna-Liisa Kuokkanen ja Irja Lenkkeri.

Tästä eteenpäin miesten ja naisten Suomen mestaruudesta pelattiin yksittäisenä turnauksena joka vuonna aina vuoteen 1995 asti, jonka jälkeen siirryttiin turnausmuotoisesti pelattavaan SM-sarjaan ja samalla luovuttiin erillisestä naisten sarjasta. Suomen mestari on saatu selville joka vuosi vuoteen 2020 saakka, jolloin koronaviruspandemia keskeytti sarjatoiminnan ja mestaruus jäi ratkaisematta. Lista eri vuosien SM-mitalisteista ja mestarijoukkueiden jäsenistä löytyy historiikin tilasto-osiosta.

”Pelaajahautomo” syntyy

Vuosi 1972 oli merkityksellinen muutenkin kuin ensimmäisen maalipallon SM-turnauksen osalta. Jyväskylän Näkövammaisten koulu (JNK) aloitti toimintansa ja Kuopion ja Helsingin Sokeain koulut lakkautettiin. Jyväskylästä tuli maalipallon kehittymisen kannalta merkittävä keskus, kiitos ennen kaikkea lajista innostuneiden liikunnanopettajien Veli Leppäsen ja Mirja Kemiläisen.

– Jyväskylän koululla oli Veli Leppäsen vetämä liikuntakerho, jossa pelattiin maalipalloa. Siellä oli jo rajatkin kentässä, mutta siihen aikaan toki vain kentän ulkorajat, eli ei mitään orientoitumismerkkejä, joita sitten myöhemmin tuli. Laitapelaajat pitivät vähän huolta siitä, että keskipelaaja oli suurin piirtein keskellä ja hänen täytyi sitten tietää, missä laitapelaajat ovat, sanoo Helsingistä Jyväskylän koulun oppilaaksi 1972 siirtynyt Pauli Viertonen.

– Silloin pelattiin pelkästään polviltaan konttausasennosta. Ei saanut nousta missään vaiheessa seisomaan, ei edes heittäessä, Viertonen jatkaa.

Mirja Kemiläinen aloitti JNK:n tyttöjen liikunnanopettajana vuonna 1974. Hänen mukaansa Veli Leppänen oli siihen mennessä luonut jo hyvät pohjat koulun liikunnanopetukseen ja yhteistyö kaksikon välillä käynnistyi heti sulavasti.

– Sokealle ja vaikeasti heikkonäköiselle on vaikea harrastaa liikuntaa, jos tarvittavia valmiuksia ja taitoja ei ole. Perustaidot sellaisiin lajeihin, joita voi harrastaa, ovat siis tärkeät. Tärkeää on myös, että saa positiivisia kokemuksia liikunnasta, niin innostuu jatkamaan liikunnan harrastamista tai ryhtyy siihen myöhemmin elämässään, Kemiläinen summaa työn ytimen.

– Erilaiset pelit olivat isossa roolissa koko liikunnanopetuksessa. Maalipallo pelinä oikein säännöin on kuitenkin aika vaikea peli lapsille. Meillä oli paljon kaikenlaisia alkeispelejä helpotetuin säännöin, jotta taidot tulisivat opituksi ja samalla voitiin jo pelata ja nauttia kilvoittelusta. Eli maalipallo kulki mukana jo pienten oppilaiden kanssa, vaikka sitä ei voinut vielä oikeasti pelata, Kemiläinen jatkaa.

Juha Oikarainen saapui 70-luvun puolivälissä pohjoisesta Posiolta Jyväskylän Näkövammaisten koulun oppilaaksi.

– Olin siellä koko peruskouluaikani ja yläasteikäisenä lopullisesti innostuin maalipallosta. Sitä pelattiin ensin jumppasalissa poikittain pienellä kentällä ja pienellä pallolla mattojen päällä. Veli Leppänen kannusti monipuolisesti kaikkeen liikuntaan, piti kerran viikossa poikien liikuntakerhoa ja oli meidän maalipallovalmentajanakin, Oikarainen kertoo.

Oikarainen asui koulun asuntolassa, jonka käytävilläkin pelattiin usein maalipalloa yksi vastaan yksi -pelimuodossa. Koululla oli kaksi vapaa-ajanohjaajaa, jotka järjestivät asuntolassa asuville oppilaille erilaista ohjelmaa iltaisin ja viikonloppuisin. Usein se oli jotain liikuntaa.

– Koko koulun ympäristö oli sellainen, että se aktivoi liikkumaan. Talvella mentiin jopa koulun viereiselle kentälle pelaamaan jääpalloa. Koulun laitosmies oli tehnyt meille maalit, jotka kannettiin sinne kentälle ja otettiin sieltä oma tila. Pelasimme sellaisella ei nyt sentään ihan maalipallon kokoisella mutta reilusti jääpalloa isommalla pallolla, jotta kaikki näkisivät sen, Oikarainen sanoo.

Juha Oikaraisen isosisko, kolme vuotta vanhempi Jaana Oikarainen (sittemmin Argillander) oli saapunut Jyväskylän Näkövammaisten koululle oppilaaksi silloin, kun koulu perustettiin.

– Varmaan muutkin liikunnanopettajat vetivät maalipalloa liikuntatunneilla, mutta muistan erityisesti, että Timo Frost, joka silloin auskultoi erityisliikunnanopettajaksi JNK:ssa innosti maalipallon pariin. Hän piti jotain viikonloppuleirejäkin maalipallossa ja hän jotenkin näki, että minussa olisi potentiaalia pelaajaksi, Jaana Oikarainen sanoo.

Frost näki aivan oikein. Jo vuonna 1977 vain 13-vuotias Oikarainen johdatti JNK:n joukkueen Suomen mestariksi kotisalissa pelatussa SM-turnauksessa ollen samalla turnauksen paras maalintekijä kahdeksalla maalillaan. Sen jälkeen Oikaraiselle tuli taukoa maalipallosta, sillä hän lähti kuudennen luokan koittaessa kotiseudulle Posiolle lähikouluun. Oikarainen kuitenkin palasi 1980-luvulla lukioon Jyväskylään ja voitti vuosikymmenen alkupuolella JNK:n ja Keski-Suomen joukkueissa kolme Suomen mestaruutta ja kolme maalikuningattaruutta.

Liiton liikuntatyöntekijä koordinoimaan toimintaa

Merkityksellisenä vuonna 1972 tapahtui myös Sokeain Keskusliiton urheiluasiaintoimikunnassa: Arvo Karvinen päätti kymmenvuotisen kautensa urheiluasiaintoimikunnan puheenjohtajana ja tehtävä siirtyi Aapo Koskisen haltuun. Sittemmin Keskusliiton pääsihteerinä pitkään toiminut järjestöneuvos Karvinen vaikutti jatkossakin näkövammaisten urheilun ja liikunnan parissa, tosin enimmäkseen taustahahmona ja erityisesti kansainvälisten kontaktiensa myötä.

1960-luvun lopulla laaditussa urheiluasiaintoimikunnan 10-vuotissuunnitelmassa oli kirjattu vuoden 1972 kohdalle, että ”Sokeain Keskusliittoon palkataan päätoiminen urheiluohjaaja, joka toimii samalla myös urheilusihteerinä.” Tämä toteutui, mutta sitä seuranneet suunnitelmat Sokeain urheilukeskuksen toiminnan käynnistämisestä vuonna 1974 jäivät haaveeksi.

Päätoimisen liikuntatyöntekijän palkkaaminen tuli mahdolliseksi SKL:n urheiluasiaintoimikunnan lisääntyneiden taloudellisten resurssien ansiosta. Lotto-pallot pyörähtelivät televisioruuduissa ensimmäistä kertaa 3.1.1970, suomalaiset innostuivat välittömästi ja yhtenä seurauksena Sokeain Keskusliiton urheiluasiaintoimikunnan veikkausvoittovaroista saama tuki kaksinkertaistui 30 000 markasta 60 000 markkaan vuodelle 1972.

Liiton päätoimisen vapaa-ajanohjaajan pesti oli syystä tai toisesta erittäin tuulinen ensimmäisinä vuosina. Pestiä ehti hoitaa lyhyen aikaa useampikin henkilö, kunnes ensin Arvo Mikkonen otti työn hoitaakseen kahdeksi vuodeksi (1974–76), jonka jälkeen pestiin palkattiin Hannu Laurell, joka aloitti työt lokakuussa 1976 ja jatkoi toimessa aina 1980-luvun lopulle asti.

Yhdistetyssä (hiihto ja mäkihyppy) nuorempana kilpauraakin tehnyt kokemäkeläislähtöinen Laurell oli vahva organisoija. Vaikka perinteiset lajit hiihto ja yleisurheilu olivatkin lähempänä hänen sydäntään, huomasi Laurell nopeasti myös maalipallon potentiaalin niin alueyhdistysten kuntoilumuotona kuin tulevaisuuden kansainvälisenä menestyslajina. Näin Laurell kirjoitti Pälkäneellä marraskuussa 1976 pelatun maalipallon SM-turnauksen raportissa, vain kuukausi työssään aloittamisensa jälkeen:

”Turnaus osoitti, että maalipallo on erittäin elinkelpoinen peli näkövammaisurheilussa myöskin Suomessa ja koska peli on mukana myöskin Euroopan mestaruuskilpailuissa, on syytä harkita joukkueen kokoamista edustustasolle. Peli sovellettuna sopii myös erittäin hyvin kuntopeliksi, joten yhdistysten liikuntamuotoihin on yhdistettävissä myös maalipallo.”

Maalipallo oli kyllä tehnyt ensiesiintymisensä paralympialaisissa kyseisenä vuonna Toronton kisoissa, mutta EM-tasolla ei lajia vielä tuolloin pelattu. Laurell todennäköisesti tarkoitti maalipallon sukulaislajia vieripalloa, josta tarkemmin seuraavassa luvussa.

Elokuussa 1977 Puolan Poznanissa järjestettiin yleisurheilun, uinnin ja vieripallon Euroopan mestaruuskilpailut, viralliselta nimeltään EuroSport. Suomesta ei vielä tuolloin vieripallojoukkuetta kisoissa mukana ollut. Vuonna 1978 piti olla vieripallon Pohjoismaiden mestaruusturnaus Kööpenhaminassa ja 1979 lajin EM-kilpailut Norjassa, ja näihin turnauksiin järjestettiin liiton puolesta valmistautumisleiritkin, mutta kumpaakaan turnausta ei saatu järjestettyä. Näin ollen Suomen ensiesiintyminen kansainvälisissä arvokisoissa siirtyi seuraavan vuosikymmenen puolelle.

Frost synnytti maalipallobuumin NAKiin

Alun perin Helsingissä toiminut Sokeain ammattikoulu oli siirtynyt Sokeain Ystävien hallusta valtion alaisuudessa toimivaksi ammattikouluksi vuonna 1972 ja samalla nimeksi oli vaihtunut Näkövammaisten Ammattikoulu (NAK). Vuodesta 1974 lähtien NAK toimi entisen Valtion ammattikoulun tiloissa Espoon Leppävaarassa.

Samaan aikaan Mirja Kemiläisen kanssa 1970-luvun alkupuolella Jyväskylän Näkövammaisten koululla erityisliikunnanopettajaksi erikoistui Timo Frost, joka oli jo liikunnanopettajaopintojensa alkuaikoina tutustunut maalipalloiluun sotasokeiden kanssa Heinolan Myllyojalla. Jyväskylän aikoina Veli Leppänen oli Frostin oppi-isä paitsi liikunnanopettajana yleensä myös maalipallon pariin innostamisen osalta.

Erityisliikunnanopettajaksi valmistuttuaan Frost sai töitä Näkövammaisten Ammattikoululta Espoosta vuonna 1976.

– Tilaongelman vuoksi NAKissa oli liikuntatunneilla vain vähän maalipalloa, mutta parin vuoden kuluttua, vuonna 1978, aloin pitää koulutuntien jälkeen maalipallokerhoa. Aluksi kerran viikossa 2–2,5 tuntia ja myöhemmin kahtena iltana viikossa, Frost kertoo.

– Liikuntasali oli päivisin hierojien opintotila, joten jokaisen kerhokerran aluksi piti raivata pelitila eli siirtää noin 15 plinttiä ja saman verran seinäsermejä sekä opetukseen liittyvät tavarat sivuun ja pelien päätyttyä sama takaisin, hän jatkaa.

Vaivaa joutui näkemään, mutta se oli sen arvoista.

– Jyväskylän koululta NAKiin tulijoilla oli hyvät taidot jo valmiiksi, mutta myöhemmällä iällä näkövammautuneet eivät olleet pelanneet koskaan, joten piti lähteä aivan perusasioista, kuten kunnollisesta torjunta-asennosta, että pallo ei mene vartalon yli, ei jalan yli, ei käsien yli ja että se on turvallista, eli pallo ei tule päähän eikä sormille. Sormet pitää aina olla sivulle ja pää takana, Frost kertaa.

– Oppilaita tuli sanomaan, että tämä on tosi hyvä laji, olen maalipallon kautta vasta oppinut kuuntelemaan kunnolla. Silloin minulla viimeistään valkeni, että hei, tämähän on hieno juttu, Frost sanoo.

NAKin oppilaiden kesken pelattiin omaa maalipallosarjaa, jossa oli parhaimmillaan kahdeksan luokkajoukkuetta miesten sarjassa ja neljä naisten sarjassa. Joukkueiden nimet tulivat opintoalan mukaan, kuten Hierojat, Kuntohoitajat, Kori ja Puhelinvälittäjät.

– Kun oppilaat lähtivät NAKista, heillä oli pelitaidot hallussa ja he veivät sitten maakunnissa peliä eteenpäin. Perustekijä suomalaisessa maalipallossa oli Jyväskylän Näkövammaisten koulu ja Veli Leppäsen ja Mirja Kemiläisen työ siellä, mutta NAKin ajan maalipallokerhollakin on ollut iso rooli. Unohtamatta tietenkään toimintaa, jota monilla alueilla oli jo omasta takaa, Frost toteaa.

Vielä vuoden 1974 urheiluasiamiesten neuvottelupäivillä Keskusliitto sai kritiikkiä siitä, ettei ”sokeain koulujen oppilaskunnilla ole minkäänlaista kanssakäymistä liiton urheilujohtoon”. Vuosikymmenen loppuun mennessä asiassa oli tapahtunut edistystä.

– Minun tuloni vahvemmin maalipallon pariin ajoittuu samaan aikaan, kun Hannu Laurell tuli Keskusliittoon. Hannu oli hirmuisen toimelias ja ensimmäinen todella jämäkkä työntekijä liikunnan alalla. Keskusliitolla ei ollut kovin suurta intressiä maalipalloon sitä ennen, Frost sanoo.

Koulujen joukkueet tulivat mukaan SM-turnauksiin 1970-luvun puolivälin jälkeen alueyhdistysten rinnalle. Pauli Viertonen mm. edusti vuoden 1976 SM-turnauksessa Jyväskylän Näkövammaisten koulua, 1977 Näkövammaisten Ammattikoulua ja vuodesta 1978 eteenpäin Poriin muuttamisen jälkeen Satakunnan Näkövammaisten joukkuetta.

– Vuonna 1976 oltiin ensimmäistä kertaa Näkövammaisten koulun peruskouluporukalla pelaamassa Pälkäneen SM-turnauksessa. Silloin oli kaksikiloinen pallo, joka oli ilmeisesti nahkaa, mutta niin hemmetin kova, että siinä pystyi istumaan päällä, eikä se mennyt yhtään kasaan. Oulun joukkueessa oli Esko Pesonen, joka oli piirikunnallinen mestari voimanostossa ja silloin kun ei hirveän tarkkaan pitkiä heittoja katsottu, niin hän saattoi heittää niin, että pallo tuli ilmassa perille. Se kun olisi tullut naamaan, niin siinä olisi ollut niskat poikki, Viertonen muistelee.