Palaa lajin sivulle

1980-luku: Liikuntalaki tuo resursseja

Jo hyvissä ajoin 1970-luvun puolella tiedettiin, että Suomi tulee saamaan uuden liikuntalain ja että se tuo mukanaan lisääntyviä resursseja vammaisurheilujärjestöille.

Hannu Laurell oli yhdessä liiton urheilutoimikunnan kanssa ryhtynyt valmistautumaan tulevaan, resurssirikkaampaan aikakauteen käytännössä heti aloitettuaan Sokeain Keskusliiton liikunnanohjaajana syksyllä 1976. Laurellin esityksestä SKL:n johtokunta nimesi huhtikuussa 1977 liikuntatoiminnan kehittämisryhmän, johon kuuluivat Laurellin lisäksi Veli Leppänen, Reijo Varonen, Kari Korhonen, Arvo Mikkonen ja Olli Toivanen.

Ryhmä valmisteli raportin, joka toimi pohjana 1980-luvun näkövammaisurheilun ja -liikunnan kehittämiselle. Vuonna 1980 voimaan tullut uusi liikuntalaki ja ennen kaikkea seuraavana vuonna sitä täydentänyt Erityisryhmien liikuntatoiminnan mietintö antoivat raportin toimenpiteille vahvan selkänojan taloudellisten lisäresurssien muodossa. Sokeain Keskusliitto oli vaihtanut vuosikymmenen vaihteessa nimensä Näkövammaisten Keskusliitoksi, ja suunnitelmien mukaisesti sinne pystyttiin palkkaamaan lisää liikuntatyöntekijöitä, mm. toimistosihteerin ja kolme alueellista liikunnanohjaajaa. Laurell itse sai vuonna 1983 ylennyksen liikunnanohjaajasta liikuntatoimenjohtajaksi.

Liikuntalain takaamat lisäresurssit mahdollistivat myös valmennustoiminnan kehittämisen, ja tähän kelkkaan maalipallo – jota vielä 70-luvun alkupuolella pidettiin käytännössä vain alueyhdistysten kuntoliikuntamuotona – onnekseen ehti mukaan. Näkövammaisten Keskusliiton urheilutoimikunta budjetoi vuonna 1980 maalipallon leiritoimintaan 1 700 markkaa ja leirejä oli yksi ennen Arnhemin paralympialaisia. Kahdeksan vuotta myöhemmin Soulin paralympiavuonna 1988 maalipallon leiribudjetti oli jo 52 000 markkaa ja sekä miesten että naisten joukkueet leireilivät viisi kertaa vuodessa. Isoin muutos tapahtui 80-luvun puolivälissä, jolloin NKL sai ministeriöltä erillisen määrärahan valmennustoimintaan.

Maajoukkueiden – etenkin miesten – leiritoiminta keskittyi 80-luvulla erityisesti Vierumäen urheiluopistolle, jonne opiston entisellä työntekijällä Hannu Laurellilla oli hyvät yhteydet. Naisten maajoukkue leireili 80-luvun loppupuoliskolla paljon myös Kisakalliossa Lohjalla, Solvallassa Espoossa ja Pajulahdessa Nastolassa.

Apukäsiä alueyhdistyksille

Rahaa valui myös paikallistasolle. Alueyhdistykset rinnastettiin uudessa liikuntalaissa urheiluseuroiksi, joten nekin pääsivät käsiksi kuntien liikuntatoimintaan myöntämiin tukiin.

NKL:n alueelliset liikunnanohjaajat olivat tärkeä apu alueyhdistysten urheiluasiamiehille ja -toimikunnille sekä tärkeä linkki yhdistysten ja kuntien välisessä yhteistyössä. Varpu Lehtonen aloitti ensimmäisenä alueellisena liikunnanohjaajana Länsi-Suomen (toimipaikkana Tampere) alueella vuonna 1983. Veijo Kivistö tuli Etelä-Suomen (Helsinki) liikunnanohjaajaksi 1985 ja Inge Frisk Itä-Suomen (Kuopio) liikunnanohjaajaksi 1987. Lehtonen vaihtui vielä 80-luvulla Jaakko Tiittaseen (1986), Frisk Petri Räbinään (1989) ja Kivistö 90-luvun alussa Hannele Pöystiin. Lisäksi eri puolilla Suomea oli oman työnsä ohella toimineita paikallisempia aluetyöntekijöitä.

Kuntien liikuntarahat olivat niin ikään kasvussa, olihan liikuntalaki määritellyt liikuntatoimen työntekijät kunnille lakisääteisiksi. 1980-luvun puolivälistä lähtien kuntiin alettiin palkata myös erityisliikunnanohjaajia, jotka olivat tärkeitä yhteistyötahoja NKL:n alueyhdistysten liikuntatoiminnalle.

– 80-luvun puolivälin jälkeen esimerkiksi Turusta, Helsingistä, Lahdesta, Kouvolasta ja Lappeenrannasta löytyivät erityisryhmien liikunnanohjaajat. Ne olivat ensimmäiset virkamiehet, joihin otin yhteyttä ja kysyin, että hei, saako teiltä rahaa, löytyykö tiloja ja minkälaisia tukipalveluita löytyy, että näkövammaisten alueyhdistykset voivat järjestää liikuntatoimintaa, Veijo Kivistö kertoo.

– Kun NKL oli hyväksytty valtakunnalliseksi liikuntajärjestöksi, niin tämän statuksen myötä NKL:n alueyhdistykset saivat myöskin liikuntajärjestön aseman. Se tarkoitti sitä, että kunnille oli kannattavaa avustaa alueyhdistysten liikuntatoimintaa, koska kunnat saivat tähän valtiolta rahaa. Muistan, että NKL:n liikunta-asiamiesten neuvottelupäivillä Turussa sitä yritettiin painottaa yhdistyksille, että tämä on kova sana ja tässä on mahdollisuus saada rahaa. Että kaikki kansanterveysjärjestöjen paikallisyhdistykset eivät liikuntaan rahaa saa, mutta NKL:n saavat, Kivistö jatkaa.

Erikoistapaus liikuntajärjestöjen joukossa

Näkövammaisurheilu oli erikoistapaus kotimaisessa erityisliikunnan kentässä siinä, että liiton alaisella urheilutoimikunnalla oli valtionapukelpoisuus, vaikka se ei muiden järjestöjen, kuten Suomen Invalidien Urheiluliiton, Sotainvalidien Urheiluliiton ja Suomen Kuurojen Urheiluliiton tapaan ollut emojärjestöstään itsenäinen liikuntajärjestö.

Liiton vaikutusvaltainen ja painavasanainen toimitusjohtaja Pentti Lappalainen piti huolen siitä, että NKL sai erityiskohtelun. Näin Lappalainen kirjelmöi ministeriölle 24.11.1980:

”Huomioon ottaen näkövammaisten erityistarpeet liikuntatoiminnan samoin kuin muiden palvelujen osalta sekä ryhmän suhteellisen pienuuden, on tarkoituksenmukaista hoitaa liikuntatoiminta muun näkövammaisten järjestötoiminnan osana. Uuden järjestön perustamiselle ei löydy järkeviä perusteita; sellaisen perustaminen lisäisi byrokratiaa ja kustannuksia. Jos uusi järjestö joudutaan perustamaan, jää perustamisen syyksi ainoastaan valtionavun saantiedellytysten luominen. Yhteiskunnan hallintokoneisto on todella avuton, jos se ei pysty johonkin tarkoitukseen antamaan rahaa muuten kuin pakottamalla perustamaan uusia organisaatioita. Näkövammaisten liikuntatoiminta ei tulisi uuden järjestön myötä millään tavalla paranemaan.”

NKL saikin pitää liikunnan valtionapukelpoisuutensa seuraavat kolme vuosikymmentä, tosin ainakin 1990-luvun alussa jouduttiin vielä asiasta ministeriön kanssa vääntämään. Pentti Lappalainen ja silloinen liikuntapäällikkö Pekka Liikanen pitivät kuitenkin puolensa. Aikakausi päättyi vuoteen 2010, jolloin aloitti toimintansa diagnoosipohjaisten vammaisurheilujärjestöjen yhdistymisen seurauksena syntynyt Suomen Vammaisurheilu ja -liikunta VAU.

Mielenkiintoista kyllä, Hannu Laurell ajoi 80-luvun loppupuolella voimakkaasti Näkövammaisten Urheiluliiton perustamista. Suunnitelmat olivat jo valmiina, mutta NKL:n johto ei siunaustaan irtautumiselle myöntänyt. Urheiluliiton kariutuminen oli osasyynä siihen, että Laurell lähti vuonna 1989 NKL:stä Suomen Kuurojen Urheiluliiton ensimmäiseksi kuulevaksi toiminnanjohtajaksi.

– Minulle valkeni, että sitä potkua, sitä innostusta, jota tässä työssä tarvitaan, sitä ei minulta enää löydy. Näin ollen se en ole minä, joka voin tätä toimintaa kehittää, Laurell lausui Airut-lehden haastattelussa syksyllä 1989.

Kilpailutoiminta laajenee alueiden aloitteesta

Maalipallon osalta 1980-luku oli alueyhdistysten kulta-aikaa. Innostusta oli toki ollut runsaasti jo 1970-luvulla, mutta nyt Näkövammaisten Ammattikoululta alkoi tulla hyvillä maalipallotaidoilla varustettuja paluumuuttajia alueille ja lisäksi NKL:n aluetyöntekijät ja kuntien erityisliikunnanohjaajat toivat tervetullutta tukea toiminnalle. Tärkeintä oli kuitenkin alueyhdistysten jäsenten pyyteetön työ lajin eteen. Lahdessa vaikuttanut Ben-Ami Katro on tästä mainio esimerkki.

– Menin Näkövammaisten Ammattikouluun vuonna 1977 ja siellä Timo Frostin opastuksessa innostuin lajista. Vuonna 1979 menin Lahteen ja siellä alettiin Hannu Huovisen ja Mattilan veljesten (Jukka-Pekka ja Hannu) kanssa tehdä joukkuetta, Katro kertaa.

Päijät-Hämeen Näkövammaisilla oli 1980-luvun taitteessa vahva joukkue, joka voitti kahtena vuonna peräkkäin miesten Suomen mestaruuden. Merkittävää lahtelaisten maalipallotouhussa oli kuitenkin se, että he käynnistivät 1980-luvun alussa ensimmäisen alueellisen maalipalloturnauksen, Lahti-turnauksen. Tähän saakka SM-turnaus oli ollut ainoa kansallinen maalipalloturnaus kalenterissa.

– Yksi SM-turnaus vuodessa, se on aika vähän oikeita pelejä, kun innokkaita pelaajia kuitenkin oli paljon. Siitä lähti idea aloittaa oma turnaus. Ensimmäiset vuodet Lahti-turnausta pelattiin Harjun koululla, kunnes näkövammaisten lomapaikkaan Lepolaan valmistui sali ja siirryttiin pelaamaan sinne vuonna 1983, Katro sanoo.

Lepolan saliin sai mahtumaan juuri ja juuri silloisen maalipallokentän (7x16 metriä), tosin samoihin aikoihin, vuonna 1983 virallisen maalipallokentän koko kasvoi 9x18 metriin. Tiivistunnelmaiset salit olivat kuitenkin maalipalloilijoille tuttuja, ja tärkeintä oli päästä pelaamaan useammin kuin kerran vuodessa.

Katro oli monessa mukana, hän oli mm. pitkään kotimaisten sarjojen ainoa näkövammainen tuomari. Kun Katro muutti 80-luvun puolivälissä Lahdesta Helsinkiin, oli hän synnyttämässä sinnekin omaa Hesa-turnausta, jota pääkaupunkiin viittaavasta nimestä huolimatta pelattiin vuosien saatossa välillä myös Espoossa.

Katro ja Harri Ivonen käynnistivät myös kesän hiljaisemmille kuukausille ajoitetun, Tuusulan Onnelassa pelattavan vapaamuotoisen, ns. Ivo-turnauksen, johon pelaajat ilmoittautuivat yksittäin ja heistä muodostettiin mahdollisimman tasaväkisiä joukkueita. Vielä 2020-luvullakin Suomen Maalipalloyhdistys järjestää samalla periaatteella toteutettavaa kesäistä SMY-Cupia.

Vuosikymmenen lopulla alueellisia turnauksia alkoi putkahdella muuallekin. Ainakin Jyväskylän Näkövammaisten koululla järjestettiin turnaus vuonna 1987 ja Seinäjoella Vaasan läänin Näkövammaisten järjestämänä vuonna 1988. Vuonna 1989 alueturnauksia oli mm. Raunistulan koululla Turussa, Kaukajärven vapaa-aikakeskuksessa Tampereella sekä Seurakuntain palvelukeskuksessa Porissa.

– Seurakuntain palvelukeskus oli meille hyvä paikka noin 15 vuoden ajan 70-luvun lopulta 90-luvun alkuun, koska maalipallokenttä sai olla siellä teipattuna, joten meidän ei tarvinnut muuta kuin mennä pelaamaan, sanoo Pauli Viertonen.

– Meitä oli Satakunnan Näkövammaisten porukassa neljä pelaajaa Porista ja sitten Raumalta tuli saman verran porukkaa pikkuautolla aina treeneihin. Harjoitusten viimeinen matsi oli aina Pori vastaan Rauma. Ehkä me juuri siinä sitten kehityimme, kun oli niin kova kamppailu, että kumpi kaupunki voittaa, Viertonen muistelee.

Alueturnaukset kasvattivat maalipallotarjontaa, mutta kotimaisen kilpailukauden kruununjalokivi oli SM-turnaus, jota alueyhdistykset hakivat järjestettäväkseen vuotta etukäteen. Keskusliiton työntekijät olivat vahvasti mukana SM-turnauksen järjestelyissä. Huolehdittiin, että saatiin toimitsijoiksi paikallisen urheiluseuran edustajia – korvausta vastaan – ja kaupunginjohtaja tai muu vastaava korkea virkamies avaamaan arvokkaan turnauksen.

SM-turnauksen peruskonseptiin ei 1980-luvun aikana juuri kajottu. Kyseessä oli viikonlopputurnaus, jossa oli mukana miesten ja naisten sarjat. Vuosina 1987–89 kokeiltiin tosin B-sarjaa miehissä, kun haluttiin tarjota aloitteleville joukkueille matalan kynnyksen tulo SM-tasolle, mutta se jäi vielä tässä vaiheesssa kolmen vuoden mittaiseksi kokeiluksi. Vuonna 1987 Helsingissä pelatussa SM-turnauksessa naisten sarjaan osallistui kokoelmajoukkue Muut, mutta vain virallisen turnauksen ulkopuolella. Vielä tuossa vaiheessa sääntöjen mukaan joukkueen pelaajien tuli edustaa samaa yhdistystä tai koulua.

Integraation jäljet alkoivat jo näkyä kotimaisessa maalipallossa. Yhä useampi näkövammainen lapsi osallistui normaaliopetukseen oman paikkakuntansa koulussa, eikä enää lähtenyt koko peruskouluajaksi Jyväskylän Näkövammaisten koululle. Vuosi 1985 on viimeinen, jolloin JNK:lla oli joukkue SM-turnauksessa.

JNK jäi Seinäjoella 1985 SM-turnausten miesten sarjassa viimeiseksi, mutta joukkueessa pelasi yksi teini-ikäinen, joka tulisi seuraavalla vuosikymmenellä saavuttamaan kirkkaita mitaleita maailman maalipallokarkeloissa.

– Muistan nähneeni Marko Kauppilan ensi kertaa Jyväskylän koululla vuonna 1983. Hän heitti kolme heittoa ja olin jo sen jälkeen valmis pyytämään häntä maajoukkueeseen, Ben-Ami Katro sanoo.

– Maalipallossa oli pitkään sellainen sääntö, että palloa ei saanut heittää pystystä, vaan piti olla sellainen polviseisonta-asento. Kauppilan Marko nuorempana juoksi polvillaan ja heitti siitä, mutta se kiellettiin nopeasti, Pauli Viertonen muistaa.

Harri Ivonen torjuu vanhanmallisen punaisen maalipallon. Tässä vaiheessa käytettiin laskettelutyyppisten lasien ohella myös pehmeitä silmäsuojuksia. Kuva: Tarja Pelkosen kotialbumi.

Ensimmäiseen arvoturnaukseen

Vuonna 1980 Suomessa valmistauduttiin paitsi erityisliikunnan määrärahojen voimakkaaseen kasvuun, myös maajoukkueen ensimmäisiin arvokilpailuihin maalipallossa, Hollannin Arnhemissa järjestettäviin paralympialaisiin. Tässä vaiheessa paralympialaisten maalipallossa olivat mukana vain miehet.

– Meillä oli ennen kisoja yksi maajoukkueleiri, Jyväskylän Näkövammaisten koululla. En muista tarkkaan, paljonko meitä pelaajia leirillä oli, mutta huomattavasti enemmän kuin se kuusi, jota joukkueeseen valittiin. Siellä olivat sitten Hannu Laurell ja Veli Leppänen, jotka valitsivat lopullisen joukkueen, muistelee Pauli Viertonen.

Viertonen tuli valituksi Arnhemin maalipallojoukkueeseen, mutta hän oli kisoissa mukana myös yleisurheilijana. Viertonen ahkeroi 60 metrin juoksussa, korkeus- ja pituushypyssä sekä 5-ottelussa, mutta ehti silti pelata kaikki maalipallopelitkin. Maalipalloturnaus pelattiin kolmen päivän aikana. Neljä vuotta myöhemmin New Yorkin kisoissa Viertosen täytyi jo valita maalipallon ja yleisurheilun välillä. Viertonen valitsi yleisurheilun ja voittikin paralympiapronssia kolmiloikasta.

Viertosen lisäksi historiallisessa ensimmäisessä arvokisajoukkueessa Arnhemissa pelasivat Hannu Rautiainen, Mikko Huotari, Reino Leppänen ja Heikki Koistinen. Valmentajana toimi Veli Leppänen.

Suomi sijoittui 13 joukkueen turnauksessa seitsemänneksi, mitä Hannu Laurell piti kisaraportissaan kelpo suorituksena ”huomioiden, että yhdellä lisävoitolla he olisivat olleet kiinni pronssitaistelussa.”

Isolla pallolla ja pienellä kentällä pelattu maalipallo oli tuohon aikaan vähämaalinen laji. Yhdessäkään Arnhemin kisojen ottelussa ei tehty enempää kuin viisi maalia ja Suomikin oli osallisena useammassa 0–0-tasapelissä.

Vieripallo – monimutkaisempi sukulaislaji

Hyvinkääläislähtöinen Harri Ivonen oli pelannut nuoruudessaan jalkapalloa, kunnes näkö heikkeni niin, ettei keskityksissä enää saanut päätä osumaan pallon kohdalle, vaan peliväline kimpoili muista ruumiinosista. Etenevä verkkokalvon rappeuma johti siihen, että Ivonen tuli parikymppisenä Espooseen Näkövammaisten Ammattikouluun vuonna 1977, tutustui maalipalloon ja ihastui ikihyviksi. Arnhemin paralympialaisiin hän ei vielä päässyt, koska näkökykyä oli liian paljon jäljellä. Vuonna 1981 järjestettiin sen sijaan vieripallon EM-kilpailut Itä-Saksan Fuldassa ja Ivonenkin oli jo pelikelpoinen.

– Vieripallo oli hyvin samankaltainen laji kuin maalipallo, mutta syy siihen, miksi sitä ei Suomessa pelattu oli, että se vaati joukkueeseen vähintään viisi pelaajaa ja pelikenttä oli isompi, 24 metriä pitkä, joten meillä ei oikein ollut tiloja pelata sitä, Ivonen toteaa.

Vieripallossa todella kentällä oli viisi pelaajaa per joukkue maalipallon kolmen sijaan. Torjujia oli kolme, mutta toisin kuin maalipallossa, jossa keskipelaaja pelaa hieman kauempana maalista kuin laitapelaajat, oli vieripallossa keskipelaaja niin sanotusti maalivahti ja kaksi muuta torjujaa hieman kauempana maalista olevia puolustajia. Tämän lisäksi lajissa oli erikseen kaksi hyökkääjää.

– Hyökkääjänähän oli hauska olla, kun torjujilla oli samanlaiset suojukset ja toppaukset kuin maalipallossa yleensäkin, mutta hyökkääjänä sai elvistellä urheiluhousuilla ja hihattomalla paidalla. Lisäksi hyökkääjällä ei ollut silmäsuojia, joten siihen kannatti laittaa pelaajat, joilla oli näköä jäljellä. Meillä hyökkääjinä olivat minä ja Reijo Varonen, Ivonen kertaa.

Suomi sijoittui 13 joukkueen turnauksessa 11:nneksi.

– Me olimme aika pienikokoisia pelaajia ja sitten siellä oli Bulgariaa ja Itä-Saksaa, joiden pelaajat olivat kaksimetrisiä körmyjä ja pallo oli kivikova kahden kilon mötikkä. Siinä oli vähän samanlaista henkeä kuin 70-luvun jääkiekko-otteluissa Suomen ja Neuvostoliiton välillä, Ivonen naurahtaa.

Samana vuonna 1981, jolloin Fuldassa pelattiin vieripalloa, perustettiin Pariisissa näkövammaisten urheilun kansainvälinen kattojärjestö IBSA (International Blind Sports Federation). Tätä ennen näkövammaisten urheilu oli ollut ISODin (International Sports Organisation for the Disabled) alaisuudessa.

IBSAn myötä näkövammaisten urheilu teki ryhtiliikkeen, mikä näkyi myös maalipallotoiminnan ammattimaistumisessa ja kansainvälisen kilpailukalenterin selkiytymisessä. Samalla vieripallo vaipui unholaan, eikä lajissa enää järjestetty arvokilpailuja.

Naiset rytinällä kansainvälisiin karkeloihin

Ensimmäiset arvokisamitalistit: naisten EM-joukkueessa 1983 pelasivat Tarja Pelkonen, Sirpa Kuusela, Jaana Oikarainen ja Marja Kuirinlahti. Valmentajana toimi Timo Frost. Kuva: Tarja Pelkosen kotialbumi

IBSA nosti myös naisten maalipalloilun arvoonsa. Maalipallon ensimmäiset MM-kilpailut järjestettiin vuonna 1978 Itävallassa – Suomessa tämä ei saanut huomiota, eikä osallistumista ilmeisesti edes harkittu – mutta vain miesten sarjassa. Vuoden 1982 MM-kilpailuissa Yhdysvalloissa mukana oli ensimmäistä kertaa naisten sarja. Suomi ei ollut mukana; NKL:n urheilutoimikunta vetosi taloudellisiin syihin.

Vuonna 1983 järjestettiin maalipallon ensimmäiset Euroopan mestaruuskilpailut Tanskan Grevessä, ja Suomi lähetti kisoihin miesten ja naisten joukkueet. Timo Frostin valmentamalle naisten joukkueelle tuli yllätyksenä kisapaikalla, että naisten peliväline oli vaihtunut aiemmasta kilon pallosta 1,5 kilon painoiseksi.

– Pallon vaihtumisesta huolimatta pelasimme hyvin ja toimme tullessamme hopeamitalit, sanoo Tarja Pelkonen.

– Muistan, että se oli outoa alkuun, ja sitä mietti, että miten tällaisella pienellä kädellä saa noin isosta pallosta kunnon otteen. Mutta nopeasti siihen tottui ja lopultahan se pallo oli kaikille joukkueille sama, toinen hopeajoukkueen pelaaja Jaana Argillander (silloin Oikarainen) muistelee.

Pelkosen ja Oikaraisen lisäksi Suomen maalipallohistorian ensimmäisessä arvokisamitalijoukkueessa pelasivat Sirpa Kuusela ja Marja Kuirinlahti. Miesten joukkueen oli tyytyminen kuudenteen sijaan.

Varustesäätöä: jääkiekkohousuja mittaamassa

Pelivälineen paino saattoi nousta puolella arvoturnauksen alkaessa joukkueiden siitä etukäteen tietämättä, mikä viittaa siihen, ettei maalipallossa vielä 1980-luvun alkupuolella oltu sääntö- ja varusteasioissa ihan riittävän ammattimaisia. Esimerkiksi pelihousut ja ennen kaikkea niiden koko olivat aiheuttaneet polemiikkia kotimaisessa maalipalloilussa jo 1970-luvun lopulla, ja aiheen käsittely jatkui kansainvälisellä tasolla 1980-luvulla.

Varsinais-Suomen Näkövammaiset reklamoi arvovaltaisen Suomen historian ensimmäisen maalipallotuomarin Aimo Ahon johdolla vuoden 1978 SM-turnauksen jälkeen Sokeain Keskusliiton urheilutoimikunnalle, että ”erään joukkueen käyttämät jääkiekkoilijoiden housumalliset suojukset ovat sääntöjen vastaiset”. Ahon ja VSN:n mukaan housut toppauksineen kasvattavat torjuntapinta-alaa enemmän kuin säännöt sallivat.

Näkövammaisten Ammattikoulun Timo Frost kirjelmöi vastineessaan, että ”kun pelaaja on kyljellään torjunta-asennossa, housut korottavat torjunta-alaa 5–6 cm.” Frost arveli, että omatekoiset suojukset – pelaajat saattoivat tunkea verkkahousujen sisään vaikkapa retkipatjan paloja – lisäsivät pinta-alaa saman verran. Frost jatkoi: ”Jääkiekkoilijan housut on hankittu siksi, että 1. vältettäisiin loukkaantumisia, 2. turha pelko torjuntatilanteissa olisi poissa, 3. edellisestä johtuen koettaisiin pelin iloa ja 4. saataisiin harrastajajoukko kasvamaan.”

Valitettavasti tarina ei kerro, miten jääkiekkohousujen pinta-alaa on Sokeain Keskusliiton toimistolla tutkittu. Onko joku kenties pukenut housut ylleen ja käynyt toimiston lattialle pötköttelemään kaverin kaivaessa mittanauhan esiin? Mutta yhtä kaikki, vastauksessaan SKL:n urheilutoimikunta totesi, että ”tutkimusten perusteella (jääkiekkohousujen) todellinen torjuntapinta-alan lisäys on 2–3 cm.” ja päätti hyväksyä jääkiekkoilijoiden pelihousujen käytön maalipallopelissä.

Asia nousi kuitenkin esiin uudestaan vuonna 1984, kun miesten maajoukkue matkusti Hollantiin kansainväliseen turnaukseen tavoitteenaan varmistaa paikka myöhemmin samana vuonna järjestettäviin New Yorkin paralympialaisiin.

– Minulla oli siellä kiekkohousut jalassa ja lisäksi polvisuojat, ja ottelussa Ruotsia vastaan ruotsalaiset mittauttivat suojani. Niin minun sitten täytyi repiä housuista kaikki mahdolliset pehmusteet pois ja ottaa polvisuojat kokonaan pois, jotta pääsin pelaamaan. Onneksi kuitenkin voitimme Ruotsin ja pääsimme New Yorkiin, Harri Ivonen muistelee.

Housuepisodista huolestuneena Laurell ja kumppanit kirjoittivat etukäteen New Yorkin turnausjärjestäjille kysyäkseen, ovatko jääkiekkohousut sallitut paralympialaisissa. Ilmeisesti vastausta ei ehditty saada, koska New Yorkissa suomalaiset pelasivat pienemmillä jääpallohousuilla. Ivosen mukaan amerikkalaispelaajilla oli puolestaan jalassaan baseball-pelaajan housut.

– New Yorkin kisojen jälkeen serkkuni kävi minulla hieronnassa ja tuli puheeksi, että hän tuo Suomeen Patrick-merkkisiä jalkapallomaalivahdin housuja. Sen jälkeen pelattiinkin niillä, Ivonen sanoo.

Edelleen maalipallossa käytetään pääasiassa jalkapallomaalivahdin pitkiä housuja tai futsal-maalivahdin housuja.

Sorkkila johtamaan naisten joukkuetta kohti suuruutta

Suomalaisen maalipalloilun keskushenkilöitä samassa kuvassa Pajulahdessa vuonna 2017: Timo Frost (vas.), Tarja Pelkonen, Juha Oikarainen, Timo Laitinen, Eeva Sorkkila, Paul Lindell ja Jarmo Lehtola. Kuva: Hannele Pöysti

Eeva Sorkkila saapui vuonna 1983 Näkövammaisten Keskusliittoon liikkumistaidonohjaajaksi.

– Olin lopettanut kilpaurheilijan urani judossa ja kaipasin vähän jotain haasteellisempaa urheilua itselleni. Tapasin NKL:ssä Tarja Pelkosen, joka oli silloin jo maajoukkueessa mukana. Hän kysyi minua Helsingin Näkövammaisten (sittemmin Helsingin ja Uudenmaan Näkövammaiset HUN) maalipallovuorolle Lapinlahden koululle katsomaan treenejä, Sorkkila sanoo.

Sorkkila innostui itselleen täysin uudesta lajista. NKL:n liikuntatoimenjohtaja Hannu Laurell sai kuulla Sorkkilan lajivalinnasta ja houkutteli tämän ensin tuomarikurssille ja pian sen jälkeen jo naisten maajoukkuevalmentajaksi. Timo Frost oli jäänyt sivuun naisten joukkueen peräsimestä vuoden 1983 EM-hopean jälkeen.

– Ei ollut hirveästi malleja maalipallon valmentamiseen, joten kyllä siinä tietysti piti aika paljon itse keksiä asioita, mutta meillä oli toisaalta niihin aikoihin paljon analyyttisiä pelaajia, kuten Tarja ja sittemmin myös Merja Hanski ja Saila Tiainen. Pelaajien kanssa yhdessä funtsailtiin, millaisia treenejä voitaisiin tehdä, Sorkkila muistelee.

– Hirveän paljon oppi myös ulkomaan kisareissuilla, kun näki muiden maiden pelaamista, heittoja ja puolustusta sekä valmentajien taktiikoita. 1980-luvun loppupuolelta alkaen tehtiin myös paljon yhteistyötä Ruotsin ja Tanskan naisten maajoukkueiden kanssa, pidettiin yhteisiä leirejäkin ja yhdessä vietiin peliä eteenpäin, hän jatkaa.

Naisten maajoukkueeseen alkoi jo 1980-luvun aikana muodostua erittäin vahva pelaajarunko, kun Tarja Pelkosen rinnalle tulivat ensin jo edellä mainitut Hanski ja Tiainen, sen jälkeen Maija Piiroinen ja Iiris Keitel ja vielä vuosikymmenen lopulla Kaisa Penttilä. Suomi voitti 1983 EM-hopean lisäksi EM-pronssia 1985 ja oli neljäs kolme kertaa (1986, 1987 ja 1989). Sen takia NKL:n päätös lähettää Soulin paralympialaisiin 1988 vain miesten joukkue aiheutti hampaiden kiristelyä.

Miehille ensimakua menestyksestä

Viime hetken torjuntoja tarvittiin ajoittain, mutta niin vain miesten ensimmäinen arvokisamitali irtosi Tanskan EM-kisoista 1989. Kuva: Tarja Pelkosen kotialbumi

Siinä missä Eeva Sorkkila toi naisten maajoukkueeseen pitkäjänteisyyttä ja vakautta, oli miesten maajoukkue koko 80-luvun ajan vielä ikään kuin käymistilassa, ainakin mitä johtamiseen tulee. Veli Leppäsellä oli itseoikeutettu asema kotimaisen maalipalloilun huipulla, mutta hän ei ollut maajoukkueen valmentajana kaikissa vuosikymmenen arvokilpailuissa. Välillä miehiä luotsasi Ben-Ami Katro, välillä Hannu Laurell.

– Lähdin vuoden 1985 EM-kilpailuihin Puolaan miesten ja naisten joukkueiden huoltajana, mutta ylenin kesken turnauksen miesten päävalmentajaksi, kun Hannu Laurellin piti lähteä kesken kaiken jostain liittoon liittyvästä syystä takaisin Suomeen, Katro kertoo.

Pelaajamateriaali alkoi miehilläkin olla vuosikymmenen loppua kohden erittäin vahvaa. Erityisesti Juha Oikaraisesta alkoi kehittyä maailmanluokan pelaaja, ja seuraavalla vuosikymmenellä hän johdattikin maajoukkueen suurtekoihin.

– Muistan kun 80-luvun alussa oli Jyväskylän koululla viikonloppuleirityksiä silloiselle maajoukkueen valmennusporukalle. Olin koulun oppilaana siellä näyttämöllä katsomassa leirejä ja hinkusin hirveästi mukaan, mutta olin silloin vielä liian pieni, Oikarainen muistaa.

Oikarainen teki ensiesiintymisensä SM-turnauksessa Lahden Urheilutalolla vuonna 1983 pronssille yltäneessä Jyväskylän Näkövammaisten koulun joukkueessa. Oikarainen voitti heti turnauksen maalikuninkuuden, vaikka ei pitänyt itseään vielä kummoisenakaan heittäjänä. Maalikuninkuus irtosi tuolloin tosin vain viidellä tehdyllä maalilla.

– Olin pienikokoinen, eikä minulla ollut juurikaan voimaa vielä, joten en ensimmäisissä maajoukkueturnauksissani heittänyt paljoa. Tein vuoden 1985 EM-kisoissa Puolassa koko turnauksessa vain neljä heittoa ja niistä kaksi oli pitkiä, Oikarainen toteaa.

Naiset olivat jo avanneet mitalitilin heti ensimmäisessä turnauksessaan, mutta miehet saivat odottaa vuoteen 1989 saakka, jolloin EM-kilpailut pelattiin Tanskan Vejlessä.

– Se taisi olla viimeinen turnaus, kun miehet pelasivat isolla kaksikiloisella pallolla, ennen kuin 90-luvulle tultaessa siirryttiin nykyiseen 1,25-kiloiseen. Itsekin olin jo pikku hiljaa kehittynyt heittäjänä, vaikka ei minusta silloin vielä varsinaiseksi maalintekijäksi ollut, Oikarainen sanoo.

– Olimme Reino Leppäsen kanssa kämppiksiä ja muistan, että mietimme tosi tarkkaan etukäteen tulevia vastustajia ja taktiikkaa, että miten pelataan jos ollaan häviöllä tai jos johdetaan. Esimerkiksi aina erän lopussa, jos emme olleet käyttäneet aikalisää, niin se otettiin. Eli pelaajien kesken suunniteltiin ja pyrittiin pitämään peli hallussa. Varmaan se oli osatekijä siihen, että alettiin pärjätä, Oikarainen muistelee pronssijuhliin päättynyttä turnausta.

Pallon kehitys 1960-luvulta lähtien

NKL:n alueellinen liikunnanohjaaja Jaakko Tiittanen laati 1990-luvulla ansiokkaan esityksen pelivälineen kehityksestä:

Pallon kehitys 1960-luvulta alkaen

  1. Pelipallo 1960-luvulta: Miehet ja naiset käyttivät samaa pelipalloa. Pallo on kovapintainen ja painoi 2,0 kg. Pallon pinnassa keskisauman kahden puolen symmetrisesti kahdeksan 5 mm reikää. Ympärysmitta 87 cm.
  2. Miesten pelipallo 1970–1980 luvulta: Naisten ja miesten pelipallot eriytyivät 1970-luvun alkupuolella. Miesten ruskea pelipallo painoi edelleen 2 kg. Pallon pinta rosoinen. Pinnassa neljä 11 mm reikää. Ympärysmitta 87 cm.
  3. Naisten pelipallo 1970-luvulta: Tätä ruskeaa palloa käytettiin 70-luvun loppupuolelle saakka. Pallon paino on 1,0 kg. Aivan vuosikymmenen lopulla pallon väri vaihtuu vihreäksi ja sillä on pelattu vuotaan 1982 saakka. Molemmat pallot ovat umpinaisia ja ympärysmitta 63 cm.
  4. Naisten pelipallo 1980-luvulta: Vuoden 1983 alussa pallo muuttui jälleen raskaammaksi. Pallon paino on 1,5 kg ja väri punainen. Pallon kuori on paksuhko. Pallossa on neljä isohkoa 12 mm reikää. Tällä pallolla pelattiin aina vuoteen 1989 saakka. Ympärysmitta 68 cm.
  5. Koepallo vuosina 1988–1989: IBSAn maalipallon alakomitea oli jälleen muuttamassa pelipalloa. Alakomitea lähetti maalipalloa harrastaviin maihin koe-erän uusia pelipalloja. Suomeen saatiin yhteensä kuusi palloa. Koepallo oli harjoituskäytössä vuosina 1988–1989, kunnes lopullisesti siirryttiin nykyään käytössä olevaan palloon. Pallon väri on vaaleahko keltainen ja paino 1,5 kg. Pinnassa neljä 9 mm reikää ja ympärysmitta 77 cm.
  6. Pelipallo vuodesta 1989: Uusi pelipallo otettiin käyttöön Tampereen SM-turnauksessa vuonna 1989. Miehet ja naiset pelaavat jälleen samalla pallolla. Pallon ympärysmitta on 76 cm, paino 1,250 kg ja väri oranssi. Pallossa kahdeksan 9 mm reikää.