1990-luku: Kultainen vuosikymmen

Elimäkeläinen Timo Laitinen teki päätöksen ryhtyä valmentajaksi jo 16-vuotiaana, kun hän huomasi, ettei pituuskasvu (176 cm) tue pelaajahaaveita koripallon puolella. Laitinen valmensi koripallourallaan muun muassa Kouvolan Kouvoja miesten 2-divisioonassa ja Kuusan Poikia miesten 1-divisioonassa.

– Kun valmensin Kouvojen naisten joukkuetta, niin porukassa oli kaksi näkövammaisten alueellisen asiamiehen tytärtä pelaamassa. Sitten kun lopetin koripallovalmennuksen, niin sieltä tulikin kyselyä, että kiinnostaisiko aloittaa kokonaan uuden lajin parissa, Laitinen kertaa.

Elettiin 1980-luvun loppua. Miesten maajoukkuetta valmensi vielä Veli Leppänen ja Laitinen saapui hänen vetämälleen leirille Vierumäelle tutustumismatkalle.

– Minulla ei ollut minkäänlaista kokemusta näkövammaisista ihmisistä. Kun menin ensimmäisen kerran Vierumäellä syömään, niin en edes tajunnut, että näkövammaisia poikia oli siinä takanani. Ihmettelin vain, että mitä varten nämä vähän kuin tönivät ja meinaavat etuilla jonossa. Mutta selvisihän se ennen pitkää, Laitinen naurahtaa.

Laitisella ei ollut kokemusta maalipallosta, mutta runsaasti palloilutaustaa koripallosta ja jalkapallosta, jota hän oli pelannut maalivahtina kakkosdivisioonassa asti. Hän huomasi nopeasti, millaisia muutoksia miesten maajoukkueen harjoitteluun tarvittaisiin.

– Harjoittelussa panostettiin liikaa voimapuoleen, mikä ei sopinut lainkaan lajiin, joka vaatii niin paljon ketteryyttä ja nopeutta, Laitinen toteaa.

Pelaajiston ja aikaisempien valmentajien puolustukseksi on toki mainittava, että tähän saakka miesten maalipalloa oli pelattu kahden kilon jötkäleellä, jonka heittäminen vaati runsaasti voimaa. Taitoon ja pelinomaisuuteen toimintansa perustava Laitinen saapui maajoukkueen peräsimeen samaan aikaan, kun lajissa siirryttiin 1,25-kiloiseen palloon. Se oli miesten maajoukkueelle 1990-luvulla ehdoton kilpailuvaltti.

– Pallon keventämisellä ajettiin takaa sitä, että lajista saataisiin urheilullisempi. Peliaikakin sitten ajan myötä kasvoi 2x12 minuuttiin, kun silloin minun tullessani se oli vielä 2x7 minuuttia. Siellä pärjäsi vähän huonommallakin kunnolla, Laitinen sanoo.

Vuoden 1990 Calgaryn MM-kilpailut tulivat Laitisen kannalta vastaan turhan nopeasti, vain muutaman kuukauden lajiin tutustumisen jälkeen. Suomen miehet sijoittuivat seitsemänneksi. Ryhmä oli pitkälti sama kuin edellisvuoden EM-pronssijoukkueessa. Parikymppinen porilaislähtöinen Marko Kauppila teki Calgaryssa arvokisadebyyttinsä. Hän edusti Laitisen arvostamaa nopeutta ja ketteryyttä.

Naisten maajoukkueen osalta prosessi oli sen sijaan jo pitkällä. Eeva Sorkkila oli luotsannut joukkuetta vuodesta 1984 asti ja pelaajarunkokin oli sopivasti jalostunut ja saavuttanut hyvän iän.

– Olen vahvasti sitä mieltä, että maalipallon kansainvälisellä tasolla parhaiden joukossa pysymiseksi tulee harjoittelun olla monipuolista ja harjoitteiden laaja-alaisia. Eevan valmennustapa sisälsi kuntosali- ja peliharjoitusten lisäksi mm. hiihto- ja uintiharjoitteita sekä kesällä ulkokentillä treenaamista. Valmennusringissä olevat maalipalloilijat osallistuivat myös kesäisin näkövammaisten yleisurheilun SM-kisoihin. Esimerkiksi itselleni heittolajit olivat erittäin sopivia, listaa kaikkien aikojen naismaalipalloilijoihin lukeutuva Tarja Pelkonen tekijöitä naisten orastavan menestyksen taustalla.

Naiset etenivät Calgaryn MM-kisojen pronssiotteluun Saksaa vastaan. Ottelu venyi vapaaheittokisan jatkokierroksille. Toisella jatkokierroksella Iiris Keitel ensin torjui saksalaisheiton ja heitti sen perään voiton ratkaisseen maalin. Pronssi oli suomalaisen maalipallohistorian ensimmäinen MM-mitali.

Naisten pelissäkin pallon vaihtuminen nykyisenpainoiseen 1,25-kiloiseen oli iso muutos.

– Naiset pelasivat sitä ennen sellaisella pienellä, puolentoista kilon painoisella pallolla. Se oli ihan hirveä, sellainen ehkä lentopallon kokoinen tykinkuula, Eeva Sorkkila sanoo.

– Naiset pelkäsivät vanhaa palloa, kun se sattui aika paljon. Isompi mutta kevyempi pallo helpotti paljon siinä, että naiset uskalsivat olla kentällä rohkeampia, hän jatkaa.

EM-kotikisat sysäsi lajin uuteen aikakauteen

Vuonna 1991 edessä oli suomalaisen maalipalloilun todellinen voimannäyte: ensimmäiset Suomessa järjestettävät arvokilpailut. Kisapaikaksi valikoitui Lahti ja pääsihteeriksi – tai virallinen titteli oli projektisihteeri – ryhtyi Eeva Sorkkila.

– Olin lähtenyt vuonna 1988 NKL:stä pois ja muuttanut Lahteen, jossa työskentelin toimintaterapeuttina. Otin EM-kisavuonna puoli vuotta virkavapaata ja järjestelin kisoja yhdessä NKL:n aluetyöntekijöiden Hannele Pöystin, Jaakko Tiittasen ja Petri Räbinän kanssa. Minulla oli Lahdessa pieni toimisto ja organisoin kisoja sieltä paikan päältä, Sorkkila toteaa.

Kisojen pääsihteerin ja naisten maajoukkueen valmentajan pestien yhdistäminen kuulostaa lähes mahdottomalta tehtävältä. Sorkkilan mukaan homma oli kuitenkin hyvin suunniteltu:

– Se ei välttämättä ollut ihan helppoa silloin kisoja valmisteltaessa, mutta sitten kun kisat alkoivat, niin Hannele, Jaska ja Petri ottivat täyden vastuun. Minun ei tarvinnut puuttua enää mihinkään, sain olla vain valmentaja, hän sanoo.

EM-kisojen kilpailunjohtajaksi lupautui pitkään Vierumäen Urheiluopiston vararehtorina toiminut, sittemmin liikuntaneuvoksen arvonimen saanut Reijo Lamminpää. Kielitaitoinen Lamminpää oli toisen entisen vierumäkeläisen Hannu Laurellin tutustuttamana ollut 1980-luvulla läheisesti tekemisissä näkövammaisten urheilun kanssa, mm. hiihdon, uinnin ja yleisurheilun arvokisoissa Suomen joukkueenjohtajana ja näkövammaisten urheilun kattojärjestön IBSAn talvilajien alakomitean jäsenenä vuodet 1984–1988.

Lahti osoittautui mainioksi paikaksi järjestää maalipallokisat.

– Urheilutalolla oli kaksi kenttää yhdessä paikassa ja hotelli torin laidalla oli lähellä, joten kuljetuksia ei tarvinnut miettiä. Lahti on myös hyvin urheiluystävällinen kaupunki. Joku vinkkasi minulle, että vapaaehtoisporukkaa voisi hakea Lahden partiolaisista ja he innostuivatkin siitä. Ei tarvinnut lähteä etsimään yksittäisiä vapaaehtoisia, vaan partiolaiset organisoivat sen puolen ja minä sitten koulutin vapaaehtoiset. Sieltä jäi muutamia vapaaehtoisia pysyvästi suomalaisen maalipalloilun pariin, Sorkkila kiittelee.

Urheilullisestikin Lahden EM-kisoissa oltiin jo lähellä jättipottia, Suomen miehet ylsivät pronssiotteluun ja naiset finaaliin. Miehet johtivat pronssiottelua pitkään Asko Kinnusen maalilla, mutta lopussa Unkarin Ferenc Varga ratkaisi kahdella maalillaan ja Suomen oli tyytyminen neljänteen sijaan.

Naisten loppuottelussa keskipelaaja Kaisa Penttilä tasoitti viime sekunneilla pelin 2–2:een, mutta länsinaapuri Ruotsi vei voiton vapaaheittokilpailussa. Finaalimaalistaan huolimatta Penttilä ei urallaan tullut tunnetuksi maalinsylkijänä. Enimmäkseen naisten maalitehtailusta Lahdessa vastasivat kisojen maalikuningatar Tarja Pelkonen (19 maalia) ja Maija Piiroinen (9).

EM-kilpailujen järjestäminen antoi suomalaiselle maalipalloilulle aimo sysäyksen eteenpäin. Kuten Eeva Sorkkila mainitsi, kisojen vapaaehtoisista saatiin lajin pariin uusia näkeviä toimijoita. Laji sai näkyvyyttä lehdissä ja Ylen kanavilla. Maajoukkuepelaajat saivat lisäpotkua peliuralleen etenkin mitalipelipäivän huumaavasta tunnelmasta Lahden urheilutalolla.

Maalipalloväen keskuudessa saatiin myös uskoa siihen, että Suomi voi paitsi ylipäätään järjestää isot kansainväliset maalipallokisat, myös onnistua siinä erinomaisesti. Lahden EM-kisojen kanssa samoihin aikoihin käynnistyivät myös vuoden alkuun sijoittuvat vuotuiset kansainväliset Onnela-turnaukset, joita järjestettiin Tuusulan Lomakoti Onnelassa kahden vuosikymmenen ajan tammikuusta 1992 alkaen. Vuodesta 2011 eteenpäin tämä perinne on jatkunut Pajulahti Gamesin muodossa Lahden Nastolassa. Pajulahti Gamesissa mukana on muitakin vammaisurheilulajeja maalipallon lisäksi.

Tuomaritoiminta kansainväliselle tasolle

Lahden EM-kisoissa nähtiin myös ensimmäistä kertaa suomalaistuomari maalipallon kansainvälisessä arvoturnauksessa. Eeva Sorkkila ja NKL:n aluetyöntekijä Jaakko Tiittanen olivat käyneet vuonna 1990 Iso-Britannian Gravesendissä kansainvälisen maalipallotuomarikurssin. Koska Sorkkilalla oli EM-kisojen aikaan muuta puuhaa, sai Tiittanen kunnian toimia kotikisojen ainoana suomalaistuomarina.

Sorkkilakin teki pitkän ja menestyksekkään maalipallotuomarin uran sen jälkeen, kun jäi sivuun naisten maajoukkuevalmentajan tehtävistä vuoden 1992 Barcelonan paralympialaisten jälkeen. Uralle mahtuivat mm. kahdet paralympialaiset tuomarina (2000 Sydney ja 2008 Peking) ja yhdet toimitsijana (2004 Ateena).

Sorkkilan ja Tiittasen esimerkki ja Gravesendin tuomarikoulutuksesta mukanaan tuomat kansainvälisen tuomaritoiminnan standardit toivat ryhtiä kotimaiseen tuomaritoimintaan. Suomesta kehittyi maalipallon tuomaritoiminnan yksi kärkimaista.

– 1990-luvusta eteenpäin, kun meille Suomeen alettiin saamaan useampiakin kansainvälisiä tuomareita, on tuomaritoiminnan taso ollut ehdottomasti hyvä. Meillä on ollut myös ihan älyttömän hyvä kansallisen tason tuomarikoulutus. Kävimme itse asiassa Ruotsissakin kouluttamassa heidän kansallisia tuomareitaan, Sorkkila sanoo.

– Kansainväliselläkin tasolla huomaa välillä, että kun on tuomareita, jotka eivät juuri vihellä omalla kansallisella tasollaan, vaan melkein pelkästään arvokisoissa, niin kyllä se alkaa ajan myötä näkyä heidän tuomaroinnin tasossaan. Meillä Suomessa on 90-luvulta lähtien ollut paljon pelejä, joten tuomaritkin ovat saaneet riittävästi rutiinia työskentelyynsä. Ja kun on rutiinia, niin sitten on myös valmiudet ratkoa eteen tulevia kinkkisiä tilanteita, hän jatkaa.

1990-luvun alussa perustettiin kotimaista tuomaritoimintaa terävöittämään tuomarikerho, joka vei eteenpäin koko toimitsijakentän kehitystä. Näin Jaakko Tiittanen kirjoitti kirjeessä maalipallotuomareille ja -ohjaajille joulukuussa 1989:

”Viime SM-kilpailujen yhteydessä 17.–19.11. Tampereella kokoontuivat turnauksen tuomarit epäviralliseen palaveriin pohtimaan maalipallotuomareiden koulutusta ja kehittämistarpeita. Erillisinä asioina keskusteluissa vilahtelivat mm. käytännöllisten tuomaritaitojen ylläpitäminen, turnaustietojen jakaminen, luokitussysteemi, tuomarikortti, kansainvälisen maalipallomateriaalin jako, korvausjärjestelmät turnauksissa, harjoitusturnausten järjestäminen, tuomarikoulutusten säännöllistäminen turnausten yhteyteen, tuomariasu, tuomarikerho ja kansainvälinen tuomarikoulutus. Seuraavaan tuomarikoulutukseen, joka järjestetään Hesa-turnauksen yhteydessä 2.–4. helmikuuta, päätettiin tehdä esitys koulutussysteemistä, matkakorvauksista ja palkkioista sekä tuomarikerhotoiminnasta.”

Tuomarikerho toimi aktiivisesti 2010-luvun taitteeseen saakka.

Historiallinen ensimmäinen kulta

Jos olivat vuoden 1991 EM-kisat osoitus maalipalloilevalle maailmalle, että Suomessa osataan järjestää hienot kisat, olivat vuoden 1992 Barcelonan paralympialaiset puolestaan osoitus siitä, että myös kentällä tullaan jatkossa menemään sinivalkoisten komennossa.

Miesten maajoukkue rynni Barcelonan kisojen finaaliin voittamalla matkalla mm. Algerian 24–0. Tuolloin ei vielä peliä keskeytetty kymmenen maalin erolla. Finaali Italiaa vastaan oli tarkkaa peliä, mutta kahdesti Italia löysi reiän Suomen puolustuksesta ja vei voiton maalein 2–1. Suomen maalin heitti Juha Oikarainen.

– Italia oli vakoillut meidän pelaamisen ja löysivät kohdan sieltä minun ja Arto Finskan välistä. Olen katsonut nauhalta varmaan miljoona kertaa ne kaksi maalia, että olisiko minulla ollut niissä mitään jakoa, mutta ei vain ollut, vaikka torjuntaleveyteni oli vähintään se viisi metriä, kertoo keskipelaaja Oikarainen, joka otti turnauksessa viimeistään paikkansa maailman parhaiden pelaajien joukossa.

Naisten joukkueessakin keskipelaajan jalostuminen maailman parhaaksi pelipaikallaan oli viimeinen silaus nousussa huipulle. Laidoilla pelanneet Tarja Pelkonen ja Maija Piiroinen huolehtivat omasta puolustustontistaan ja heittivät riittävän määrän maaleja. Lappeenrantalaislähtöinen keskipelaaja Kaisa Penttilä hoiti loput. Suomalaispelaajat tekivät Barcelonassa kahdeksan pelin aikana yhteensä 364 torjuntaa, joista Penttilä peräti 267. Maaleja Suomi päästi vain viisi.

– Minulla oli tosi tarkka kuulo ja pystyin keskittymään vain ja ainoastaan siihen palloon. En itse asiassa tiennyt koskaan pelin kulusta mitään, eli ollaanko voitolla vai häviöllä. Mietin vain, että missä pallo on, milloin se tulee ja sitten torjunnan jälkeen jaoin sen jommallekummalle laitapelaajalle. Pelasin kuin sumussa, Penttilä sanoo.

– Puolustus oli meidän avaintekijä koko 90-luvun ajan. Voitimme paljon pelejä 1–0. Minun vahvuuteni oli, että pystyin pitämään hermot 0–0-tilanteessa. Lopulta aina joku meidän heittäjistä sitten teki sen maalin, hän jatkaa.

Naiset eivät päästäneet yhdessäkään Barcelonan ottelussa yhtä maalia enempää. Finaali Tanskaa vastaan meni jatkoajalle tilanteessa 1–1, mutta Suomi vei voiton lopulta selvin 4–1-lukemin. Varsinaisella peliajalla Suomen maalin heitti Maija Piiroinen ja jatkoajalla onnistuivat Piiroinen, Tarja Pelkonen ja Kaisa Penttilä. Kyseessä oli Suomen historian ensimmäinen joukkuelajin kultamitali kaikki lajit huomioiden olympialaisissa, paralympialaisissa tai MM-tasolla.

– En usko, että sitä asiaa oli kukaan joukkueessa miettinyt etukäteen. Totta kai olimme kauhean iloisia ja ylpeitä, mutta vasta joskus myöhemmin joku nosti esiin, että hei, tämähän oli Suomen ensimmäinen joukkuekultamitali, Eeva Sorkkila toteaa.

– Barcelonassa maalipallo oli yleisön suosiossa. Naisten loppuottelussa kaikki katsomaan tulleet eivät mahtuneet pelisaliin, Tarja Pelkonen muistelee.

Historian ensimmäisen paralympiakultajoukkueen muodostivat Tarja Pelkonen, Kaisa Penttilä, Maija Piiroinen, Merja Hanski, Iiris Keitel, valmentaja Eeva Sorkkila ja huoltaja Jarmo Lehtola.

Kaksi peräkkäistä tuplakultaa

Eeva Sorkkila jäi sivuun maajoukkueen päävalmentajan roolista Barcelonan jälkeen. Tarja Pelkosesta tuli Suomen maalipallohistorian ensimmäinen pelaajavalmentaja maajoukkuetasolla.

Vuonna 1993 maalipallon EM-kilpailut käytiin Iso-Britannian Loughborough’ssa ja Suomi saavutti ensimmäistä kertaa tuplat, eli vei voiton niin miehissä kuin naisissa. Molempien joukkueiden pelaajakokoonpano oli tismalleen sama kuin vuotta aikaisemmin Barcelonassa.

– EM-kisojen menestys oli aivan ylimääräistä, sillä sanoin Näkövammaisten Keskusliitossakin, ettei se ole meidän tavoitteemme, vaan vuoden 1994 MM-kisat. Koko EM-kisoja ei pitänyt alun perin olla, mutta Englanti sitten järjesti ne. Meiltä ne menivät vähän liiankin hyvin ja pelkäsin niiden vaikutusta MM-kisoissa, miesten maajoukkuevalmentaja Timo Laitinen sanoi Kouvolan Sanomien haastattelussa elokuussa 1994.

Siinä vaiheessa Laitinen toki jo tiesi, että pelko tyytyväisyyteen tuudittautumisesta oli ollut turhaa. Suomi oli kesällä 1994 ottanut toisen tuplansa voitettuaan niin miesten kuin naisten MM-kultaa Yhdysvaltain Colorado Springsissä.

Miesten finaalissa Suomi otti revanssin Barcelonan finaalista voittamalla Italian Jorma Kivisen maalilla 1–0.

– Liian pitkät heitot antoivat Italialle kaksi rangaistusheittoa, jolloin yhdeksän metrin maalin edessä saa olla torjumassa vain yksi pelaaja. Toisen rankkareista pelaajamme torjui ja toinen osui tolppaan. Itse katselin niiden aikana vain ylöspäin ja toivoin parasta, Laitinen tunnusti Kouvolan Sanomille.

Naiset voittivat Colorado Springsin MM-loppuottelussa Saksan 3–0. Maija Piiroinen heitti kaksi ja Merja Hanski yhden maalin. Suomen ykköskolmikon dynamiikka alkoi olla huippuunsa hiottu. Kaisa Penttilä säntäili torjumaan lähes joka heiton ja laitapelaajat Tarja Pelkonen ja Piiroinen huolehtivat maalitehtailusta. Pelaajavalmentaja Pelkonen heitti turnauksessa 22 ja Piiroinen 21 maalia.

Yksittäisistä turnauksista SM-sarjaan

Kotoisessa maalipallossakin tapahtui 1990-luvun alkupuolella runsaasti. Alueellisia turnauksia alkoi olla niin tiuhaan ja usealla paikkakunnalla, että vuodeksi 1993 käynnistettiin GP-sarja, jota voi pitää tulevan SM-sarjan esiasteena. Alueyhdistykset saattoivat anoa GP-sarjan turnauksia järjestettäväkseen ja GP-sarjan turnausten pisteet laskettiin yhteen, mutta SM-turnaus pysyi vielä omana erillisenä kokonaisuutenaan.

Ensimmäisen, seitsemästä turnauksesta koostuneen GP-sarjan voiton vei joulukuussa 1993 Majatalo Onnelassa käydyssä päätösturnauksessa FAN-Team, eli Fysioterapia-alan Näkövammaisten joukkue kokoonpanossa Jouni Hakkarainen, Jani Kallunki, Veli-Pekka Muikku, Juha Oikarainen. Sama porukka oli aikaisemmin samana vuonna vienyt nimiinsä myös miesten SM-turnauksen voiton.

Vuoden 1993 FAN-Team oli samalla myös historian ensimmäinen Suomen mestari, joka ei edustanut alueyhdistystä tai koulua. Sarjasäännöissä vaadittiin edelleen, että joukkueen pelaajien tulee edustaa samaa yhdistystä, mutta sen ei tarvinnut olla alueellinen yhdistys. Jo vuonna 1991 oli naisten sarjassa SM-pronssille yltänyt Näkövammaisten Kulttuuripalvelujen joukkue KUPA.

– Muistelisin, että se sarjasääntöjen tiukan linjauksen höllentäminen meni silloin 1990-luvun alkupuolella aika kevyellä byrokratialla, kun kävi selväksi, että kaikki alueyhdistykset eivät enää saa joukkuetta kasaan ja vaarana oli, että ihan maajoukkuetason pelaajiakin jäisi sen takia sivuun SM-turnauksista, sanoo 1990-luvun lopulla naisten maajoukkueen runkopelaajaksi kohonnut Päivi Tolppanen.

– Aluksi siellä piti taustalla olla kuitenkin joku virallinen yhdistys, kuten juuri nämä Fysioterapia-alan Näkövammaiset tai Kulttuuripalvelut ry, jonka nimissä pelattiin, vaikka ei sieltä varmaan koskaan mitään lupia kysytty. Sitten siirryttiin siihen, että joukkueet saavat olla ihan vapaasti muodostettuja, toteaa Juha Oikarainen, joka kuului pitkään maalipallon sarjatoimikuntaan, joka perustettiin 90-luvun puolivälissä.

Kansallisen maalipallon 90-luvun kehityksessä merkittävässä roolissa olivat NKL:n liikuntatoimikunta ja sittemmin maalipallon sarjatoimikunta. Naisten maajoukkuepelaaja Merja Hanski oli liikuntatoimikunnan ensimmäinen naispuheenjohtaja vuodesta 1989 ja toimi aktiivisessa roolissa sekä liikunta- että sarjatoimikunnassa 2000-luvulle asti.

Seuraava askel oli sitten SM-sarjan käynnistäminen. Keväällä 1995 Ulvilassa pelattiin toistaiseksi viimeinen yksittäinen SM-turnaus ja samalla kruunattiin viimeistä kertaa erilliset miesten ja naisten Suomen mestarit: Fysioterapia-alan Näkövammaiset miehissä ja HUN-GB naisissa. Syksyllä 1995 käynnistyi turnausmuotoisesti pelattava SM-sarja, joka oli vaivaton nostaa jaloilleen kaksi vuotta käynnissä olleen GP-sarjan pohjalle.

Miehet ja naiset pelasivat – ja pelaavat edelleen – samoissa sarjoissa. Aluksi oli SM-sarja sekä perussarja-niminen ns. alempi divisioona. Myöhemmin alemman sarjan nimeksi vaihtui noususarja ja sittemmin 1-divisioona.

Vuosikymmenten missio saada kurkkiminen kuriin

SM-sarjan alun kanssa samaan aikaan Suomessa otettiin käyttöön – IBSAn ohjeistuksen pohjalta – patchit, eli maalipallolasien alle teipattavat silmäsuojat. Tällä pyrittiin ehkäisemään eräänlaista maalipallon omaa dopingia, lasien reunojen yli, ali tai sivuitse kurkkimista. Kaikki pelaajat kun eivät suinkaan olleet tyystin sokeita.

Kurkkimisongelma oli tuttu jo vuosikymmenten takaa ja se tulisi jatkumaan vielä pitkään patchien käyttöönoton jälkeenkin. Vuoden 2014 MM-kilpailuissa Espoossa mm. otettiin kesken kisojen käyttöön tuplapätchäys, eli silmäsuojia teipattiin silmän päälle yhden sijaan kaksi. Sattumaa tai ei, mutta sen jälkeen turnauksen vakuuttavasti aloittanut Algerian miesten joukkue ei voittanut enää peliäkään.

Harri Ivonen muistaa kurkkimisen aiheuttaneen keskustelua jo vuoden 1984 paralympialaisissa New Yorkissa.

– Sieltä saimme järjestäjän puolelta silmäsuojat ja ne olivat vähän aiempia isommat ja sellaista jäykkää kangasta, mutta kuitenkin pehmeät. Itse tykkäsin niistä erinomaisesti. Ne olivat miellyttävät ja imivät hikeäkin tehokkaasti. Sen takia ne tosin olivatkin sitten pelin päätteeksi aika märät, eli niitä olisi saanut olla vähän useammat, Ivonen toteaa.

– Ihminenhän rupeaa käyttämään hyväkseen kaikkia mahdollisia porsaanreikiä, ja siellä New Yorkissakin esimerkiksi Egyptin ja Israelin keskipelaajat olivat aivan äärettömän hyviä ja nopeita, liikkuivat laidasta laitaan ja ottivat palloa kiinni melkein seisaaltaan. Siellä taidettiin sitten todentaakin, että vilkuilua oli tapahtunut, hän jatkaa.

Ivosen mukaan pätchäys-systeemi ei kuitenkaan ole hyvä, vaan pitäisi löytää ratkaisu, jossa silmäsuojat olisivat riittävän mukavat pitää, riittävän turvalliset suojaamaan iskuilta ja ennen kaikkea sellaiset, ettei kurkkiminen ole mahdollista. Nykypäivän maajoukkuepelaajan ja maalipallovaikuttajan Erkki Miinalan mukaan 2020-luvulle tultaessa aletaankin olemaan aika hyvällä mallilla.

– Uusin brittiläisen Goalfix-firman lasimalli, jota tällä hetkellä arvokisoissa pitkälti käytetään, on hyvin leveä reunoiltaan ja lisäksi lasien alareunassa nenän kohdalla on niin sanottu nokka, joka estää melko hyvin nenänvarresta kurkkimisen. Ne ovat melko huvittavan näköiset, mutta nähdäkseni todella tärkeä askel eteenpäin siihen, ettei tuplapätchäystä enää tarvittaisi, Miinala sanoo.

Kaveriporukoista maalipalloseuroiksi

Ensimmäisellä SM-sarjakaudella 1995–96 mestariksi leivottiin ensimmäistä kertaa mihinkään yhdistykseen liittymätön Pelimiehet-niminen kaveriporukka, jossa pelasivat Asko Kinnunen, Markku Möttönen, Juha Oikarainen ja Kari Timonen.

Pelimiehistä versoutui merkittävä suomalainen maalipalloseura, Majatalo Onnelassa vuonna 1997 syntynyt Old Power.

– Mielestäni Pelimiehet oli ihan tyhmä nimi. Itse olin vielä toki maajoukkueessa mukana, joskin pidin taukoa vuoden 1996 jälkeen, kun tyttäreni oli pieni, mutta muut pelaajat meidän porukassa oli vähän vanhempia, joten ajattelin, että haluamme olla tällainen vanha voima, joka on piikkinä nuorempien lihassa. Niin syntyi Old Power, Juha Oikarainen kertoo.

– Siihen aikaan minulla ja Kallungin Janilla oli keskinäinen kilpailu siitä, että kumpi on Suomen ykkössentteri. Siihenkin liittyen siinä nimessä oli ainakin itselleni sellaista lisäbuustia, että kyllä vanhat vielä jaksavat, Oikarainen jatkaa.

Old Power rekisteröitiin viralliseksi seuraksi vasta vuonna 2014. Ensimmäinen yhdistysrekisteriin lisätty maalipalloseura oli lahtelainen Näpäjä.

– Näpäjä perustettiin minun kotonani vuonna 1996. Vuonna 1999 haettiin sitä yhdistysrekisteriin ja vuoden 2000 alusta päästiin sinne, sanoo Näpäjän perustajajäsen Veli-Pekka Muikku.

Muikun lisäksi seuraa perustamassa vuonna 1996 olivat Osku Kuutamo, Jani Kallunki, Veli-Matti Aittola, Hannu Huovinen, Hannu Mattila ja Jouni Rantala.

– Ajatuksena oli tehdä siitä uudenlainen maalipalloyhteisö aiempiin alueyhdistysjoukkueisiin verrattuna ja tuoda myös maalipalloa enemmän tunnetuksi. Näpäjä ei nimenä taida varsinaisesti tarkoittaa mitään. Käytiin sellaista sanaleikkiä vain ja sen tuloksena syntyi sana, jossa oli kolme ä-kirjainta. Se kiinnosti meitä siksi, että kävimme myös pelaamassa ulkomailla, ja oli mukava kuulla, miten se eri paikoissa lausuttiin. Se oli aika haastava, Muikku sanoo.

Seurajoukkueiden kansainvälisten pelien takia myös seurojen rekisteröinti – tai vaihtoehtoisesti jonkin muun yhdistyksen alaisuudessa pelaaminen – oli tärkeää. Näin kirjoitti NKL:n liikuntapäällikkö Pekka Liikanen kirjeessään syyskuussa 1996:

”Opetusministeriö tukee seurajoukkueiden Eurooppa- tai maalimancup-matkojen matkalippukustannuksia enintään 70 % ko. kuluista. Tukea hakevan seuran on oltava rekisteröity yhdistys. Joukkueiden, jotka tähtäävät kv. kilpailutoimintaan kannattaa tehdä yhteistyötä rekisteröityjen yhdistysten kanssa tai kuulua niihin siten, että täyttävät OPM:n kriteerit.”

1990-luvun kuluessa SM-maalipalloon hyväksyttiin mukaan myös näkevät pelaajat. Ensimmäinen kerta näkevien pelaajien sallimisesta mukaan löytyy vuoden 1993 uuden GP-sarjan säännöistä. Yhtäältä sääntömuutos jouduttiin tekemään, jotta saatiin riittävästi joukkueita kasaan. Toisaalta päätöksen ansiosta lajin parissa pyyteettömästi toimineille näkeville pystyttiin tarjoamaan mahdollisuus myös pelata tosissaan, puolitosissaan tai ihan vain huvin vuoksi esimerkiksi tuomaroinnin tai huoltajien hommien ohessa. Pitkään maalipallotuomarina toimineesta ja naisten maajoukkueen huoltajana maailmaa kiertäneestä Jarmo Lehtolasta tuli kaudella 1996–97 ensimmäinen näkevä maalipallon Suomen mestari.

Atlantassa miesten vuoro yltää jättipottiin

Vuonna 1996 Suomen maalipallomaajoukkueilla oli taas kovat piipussa, kun paralympialaiset järjestettiin Yhdysvaltain Atlantassa. Naisten joukkue oli uuden edessä, kun keskipaikan luottonainen Kaisa Penttilä oli äitiyslomalla.

– Olin valmentanut keskipelaajan rooliin Merja Hanskin, joka oli aiemmin pelannut vain laitapaikkaa. Odotukset joukkueellemme oli asetettu lähinnä pistesijalle, mutta jos kaikki menisi nappiin, niin pronssiinkin mahdollisuudet olivat olemassa, pelaajavalmentajana kisoissa ollut Tarja Pelkonen kertoo.

Suomi pelasi edelleen tasaisia, vähämaalisia otteluja, mutta nyt tuli välillä kirveleviä tappioitakin. Suomi oli mm. hävinnyt alkusarjassa Espanjalle ja Etelä-Korealle, mutta selviytyi silti kiharaisesta lohkosta välieriin. Siellä vastaan tuli uudestaan Espanja, mutta tällä kertaa Suomi onnistui voittamaan maalein 3–2 ja varmisti vähintään hopean.

– Olimme myöhästyä finaalista paikallisen baseball-ottelun aiheuttaman liikenneruuhkan vuoksi ja valmistautuminen peliin jäi hyvin vähäiseksi. Joudimme pukemaan pelivarusteet linja-autossa matkalla pelihallille, Tarja Pelkonen muistelee.

Finaalivastustaja Saksan Suomi oli voittanut alkulohkossa 2–1, mutta finaalissa saksalaiset käänsivät pelin edukseen 3–1-maalein. Maija Piiroinen heitti Suomen ainoan maalin.

– Saksan joukkueen valmentaja ja pelaajat tunsivat pelityylimme hyvin, koska olimme vuosien varrella kohdanneet useamman kerran. He pystyivät hyödyntämään tietojaan pelitavastamme, Pelkonen toteaa.

Hopeamitali oli odotuksiin nähden kuitenkin loistosaavutus ja jatkoi koko 90-luvun kestänyttä arvokisamitalien putkea.

Miesten joukkueen runko oli pysynyt kasassa koko 90-luvun ajan. Kokonaan uutena pelaajana vuoden 1994 maailmanmestarijoukkueeseen nähden oli kokoonpanoon tullut Jani Kallunki.

Rutinoitunut Suomi kuitenkin aloitti turnauksen horjuen ja valmentaja Timo Laitinen nosti pelaavaan kokoonpanoon nuoren Arttu Mäkisen, joka oli ollut opintoreissulla mukana jo vuoden 1994 MM-joukkueessa, joskaan ei silloin vielä peliaikaa juuri saanut.

– Lähdin Atlantaankin vaihtopelaajana. Meillä oli ihan selkeä ykköskolmikko, johon Laitinen luotti. Mutta sitten kun ykköskolmikko epäonnistui alussa, niin nousin pelaavaan kokoonpanoon ja olin lopulta kisojen maalintekijätilaston kolmanneksi paras, Mäkinen kertaa läpimurtoaan.

– Koko 90-luvun meidän joukkueemme muodostui Oikaraisen Juhan ympärille. Hän oli ihan maailman huippu. Mutta Atlantassa siihen rinnalle nousi tällainen yllättävä nuori pelaaja ratkaisijaksi. Ihan Artun taidoilla mentiin Atlantassa pitkälle, Laitinen sanoo.

Välierä Espanjaa vastaan ratkesi vasta vapaaheittokisassa, mutta finaalissa miesten ensimmäinen paralympiakultamitali maalipallosta varmistui vakuuttavalla 2–0-voitolla Kanadasta. Jorma Kivinen ja Arttu Mäkinen heittivät Suomen maalit.

Silloin Suomen miehet olivat huipulla, mutta matka tulisi jatkumaan alaspäin. Seuraavaa miesten arvokisamitalia saatiin odottaa 15 pitkää vuotta. Juha Oikarainen jäi joksikin aikaa maajoukkueesta sivuun, samoin Jorma Kivinen piti taukoa. Asko Kinnunen lopetti maajoukkueuransa.

Naisten hurja tahti jatkui vuosituhannen vaihteeseen

Naisten maajoukkue jatkoi porskuttamistaan vielä vuosituhannen loppuun saakka, vaikka pelaajavalmentaja Tarja Pelkonen maajoukkueuransa lopettikin. Päivi Tolppanen oli jo useamman vuoden odottanut läpimurtomahdollisuuttaan maajoukkueessa, ja vuoden 1997 EM-kilpailuissa Iso-Britannian Nottinghamissa se tuli uuden päävalmentajan Timo Virtasen alaisuudessa.

– OIin ehdolla jo Atlantan kisoihin, mutta sitä edeltävän vuoden olin vaihto-oppilaana Yhdysvalloissa – jossa sielläkin kyllä pelasin maalipalloa Philadelphian joukkueessa – ja sitten minulla murtui nilkka, Tolppanen toteaa.

– Vuonna 1997 EM-kisoissa meillä oli rutiinia ja osaamista Penttilän Kaisan ja Piiroisen Maijan muodossa ja sitten minä uuden polven pelaajana nousin siihen. Olin kyllä heti ihan valmis ottamaan vastuuta, hän jatkaa

Suomi voitti Timo Virtasen alaisuudessa EM-kultaa Nottinghamissa 1997 ja MM-kultaa Madridissa 1998 sekä vielä Osku Kuutamon luotsaamana EM-kultaa Iso-Britannian Walsallissa 1999. Naisten maajoukkueen 90-luku sisälsi yhdeksät arvokisat (MM, EM, Para), joista Suomi saavutti kuusi kultaa, kaksi hopeaa ja yhden pronssin. Maija Piiroinen oli ainoana voittamassa kaikkia yhdeksää arvokisamitalia. Lisäksi pelattiin pienimuotoisempia Pohjoismaiden mestaruusturnauksia, Onnelassa 1995, Tukholmassa 1997 ja Onnelassa 1999. Vuoden 1999 kisoista Suomen naiset voittivat kultaa.

Maalipallo kotoutumisen tukena

Yksi mielenkiintoinen tulokas 90-luvun loppupuolen naisten maajoukkueessa oli Mahabad Namiq, Irakin kurdi, joka oli saapunut Suomeen 90-luvun alussa. Namiq on ainoa suomalainen maalipalloilija, jonka elämästä on kirjoitettu kirja, Heini Sarasteen vuonna 2007 julkaistu Mahabad – Kuu, aamusumu ja rakkaus. Hänen elämänsä on sen verran värikäs, että sen tarinan kertomiseen todella tarvitaankin kirjan täydeltä tekstiä.

Maalipallosta kirjassa on käytännössä vain yksi luku, mutta Namiq vakuuttaa lajin olleen hänelle todella tärkeä henkireikä herkässä elämänvaiheessa ja iso osa suomalaiseen kulttuuriin kotoutumista.

– Olimme muuttaneet vuonna 1996 Lahdesta Tampereelle ja isämme halusi hirveästi, että kaikilla meillä perheen lapsilla on joku liikuntaharrastus, Namiq aloittaa.

– Näköni oli siinä vaiheessa jo sen verran heikentynyt, että sain kaikenlaista tukea tietokoneeseen ja pistekirjoitukseen liittyen ja sitä kautta tietooni tuli myös, että näkövammaisilla on tällainen joukkuelaji ja Mari Ojala vei minut sitten kerran Tampereella tutustumaan maalipalloon.

– Se oli kauhean jännittävää. Olin 16-vuotias nuori tyttö ja muut pelaajat olivat aikuisia miehiä. Heti ensimmäiset iskut kasvoihin ja vatsaan olivat tosi kivuliaita, mutta kiinnostuin silti ihan saman tien siitä pelistä ja aloin pelata.

Jo seuraavana vuonna Mahabad Namiq muutti perheineen Espooseen, jossa oli Tamperetta paremmat mahdollisuudet harrastaa ja kehittyä. Pian Namiq oli jo maajoukkueen mukana vuoden 1997 EM-kilpailuissa Nottinghamissa.

– Huomasin, että kehityin lajissa tosi nopeasti ja siitä tuli minulle ihan ykkösjuttu. Se oli tärkeämpää kuin koulu ja kaikki muu. Suomen kieli minulla oli jo valmiiksi täysin hallussa, mutta se, että kulki suomenkielisten ihmisten piireissä, auttoi ymmärtämään suomalaista kulttuuria paljon enemmän ja sopeutumaan paremmin, Namiq sanoo.

– Oli ihanaa, että kaikki siellä pitivät minusta. Maalipallopiireissä en ollut ulkopuolinen, en maahanmuuttaja. Se oli tosi ihanaa aikaa, hän jatkaa.

Namiq nostaa esiin erityisesti Ben-Ami Katron, joka jaksoi aina kannustaa häntä ja luoda uskoa siihen, että hän pystyy mihin vain haluaa. Pitkän linjan maalipallovaikuttaja Katro oli käynnistänyt vuonna 1993 vuoden kehittyneimmälle maalipalloilijalle jaettavan Benin pokaali -kiertopalkinnon. Vuonna 1998, jolloin naisten maajoukkue voitti MM-kultaa Madridissa, Benin pokaalin sai Mahabad Namiq. Lista Benin pokaalin saaneista pelaajista löytyy historiikin tilasto-osiosta.

Namiq voitti kolmissa ensimmäisissä arvokisoissaan kultaa vuosina 1997–1999. Vuoden 2000 Sydneyn paralympialaiset päättyivät pettymykselliseen nelossijaan ja vaikeassa elämäntilanteessa noihin aikoihin ollut Namiq päätti lopettaa pelaamisen kisojen jälkeen.

– Se oli kuin seinä olisi tullut vastaan. Kaikki vain pysähtyi. Pian sen jälkeen menin mieheni luokse Saksaan ja siellä en saanut aloitettua pelaamista uudestaan, vaikka mieheni kovasti kannusti etsimään itselleni joukkueen. Myöskään Suomeen paluun jälkeen en enää tullut palanneeksi lajin pariin. Olen monta kertaa harmitellut, miksi toimin niin, vaikka pidin maalipallosta niin kovasti. En osaa selittää sitä itsellenikään, Namiq sanoo.

Naisten maajoukkuevalmentajana Namiqia vuoden 1999 EM-kisoissa ja 2000 paralympialaisissa valmentanut Osku Kuutamo harmittelee maalipalloilun ja urheilun menettäneen suuren kyvyn.

– Maba oli aivan suunnattoman lahjakas. Hän olisi ollut huikea urheilijatyyppi, jos olisi pystynyt ja halunnut jatkaa, Kuutamo sanoo.

Mahabad Namiqin ura maalipalloilun huipulla oli lyhyt mutta muistorikas.

– Maalipallo kokosi meidät yhteen. Sai tuntea, että kuuluu johonkin, johonkin hyvään. Vaikka minulla on vamma, niin pystyn silti menestymään ja minulla on iso, hieno ystäväpiiri, jotain mihin minä kuulun, Namiq tunnelmoi.

Menestyksen varjossa pohja alkaa murentua

Integraatio eteni 1990-luvulla edelleen, eikä näkövammaisen lapsen ollut enää yhtä helppoa kuin aiemmin päätyä maalipallon pariin. Siinä missä posiolainen Juha Oikarainen (s. 1967) muutti 1970-luvulla Jyväskylään asumaan, käymään koulua ja kehittymään pikku hiljaa maailman parhaaksi maalipalloilijaksi, joutui parikymmentä vuotta Oikaraista nuorempi kemiläinen Erkki Miinala (s. 1986) tyytymään koko peruskouluajakseen pääsemään kosketuksiin maalipalloilun kanssa kerran vuodessa viikon mittaisella tukijaksolla Jyväskylän Näkövammaisten koululla.

– Jyväskylän koulun liikuntasaliin oli levitetty sellaiset pehmustetut matot lattialle, kolme toiselle puolelle ja kolme toiselle puolelle kenttää. Sitten alettiin heittelemään maalipalloa ja into oli ekaluokkalaisella alusta asti valtava, kun pääsi tekemään maalin kaverille. Veli Leppänen ja Mirja Kemiläinen vetivät meille siellä liikuntatuntia, muistelee Miinala ensikosketustaan lajin pariin 1990-luvun alkupuolella.

Mutta tukijaksoja oli tosiaan vain kerran vuodessa ja ne kestivät vain viikon. 51 viikkoa vuodessa Miinala eli maalipallotonta elämää. Tätä jatkui kokonaisen vuosikymmenen, ennen kuin nuori kemiläinen muutti etelään ja aloitti ammattiopinnot entisessä Näkövammaisten Ammattikoulussa, silloisessa Arlainstituutissa Espoon Leppävaarassa.

– Varmaan silloin oli maalipallotoimintaa pohjoisessakin, Rovaniemellä ainakin, mutta minulla tai vanhemmillani ei ollut siitä mitään tietoa. Vanhempani ilmeisesti olivat ilmoittaneet minut Lapin Näkövammaisten jäseneksi, koska sieltä vielä tänä päivänkin tulee sähköpostiin uutiskirje, mutta en ole tiennyt olevani yhdistyksen jäsen, enkä silloin lapsena ja nuorena saanut tietoa pohjoisen maalipallomahdollisuuksista, Miinala toteaa.

Helppoa ei ollut etelän yhdistyksissäkään.

– Meillä Porissa pitkäaikainen pelitilamme seurakuntien palvelukeskus otettiin 90-luvun alussa muuhun käyttöön. Sinne tuotiin penkit ja kaikki ja siitä tehtiin konserttisali. Siinä vaiheessa meillä Porissa ei ollut enää oikein riittävästi porukkaakaan, joten ei oikein edes haettu uutta salia, koska se olisi ollut pienelle porukalle aina kova vaiva teipata rajat ja ottaa ne sitten vuoron jälkeen pois, kertoo Pauli Viertonen.

– Sen jälkeen kävin itse tosi pitkään Tampereella viikkotreeneissä. Vuoro oli maanantai-iltana Tampereella, joten lähdin Porista kahden junalla ja sitten Tampereelta kymmenen junalla takaisin, eli olin takaisin Porissa puoliltaöin. Sitten tiistaiaamuna takaisin töihin. Välillä mietin, että onko tässä mitään järkeä, Viertonen naurahtaa.

Maija Piiroinen puolestaan opiskeli vuoden 1996 Atlantan paralympialaisten aikaan Ilomantsissa puutarha-alaa. Sanomalehti Karjalaisen haastattelussa Piiroinen totesi käyvänsä harjoituksissa yli 70 kilometrin päässä Joensuussa, jossa on muutamia lajin harrastajia.

– Joukkuetta on aika vaikea koota, sillä näkövammaisia naisia on lajin pariin tulossa vähän, Piiroinen totesi Karjalaiselle.

Vaikka 1990-luku oli suomalaisen maalipallon menestysaikaa, oli tummia pilviä jo alkanut kerääntyä taivaanrantaan.