Palaa lajin sivulle

2000-luku: Uusi aikakausi sarastaa

Maija Piiroisen heitto osuu tolpan sisäreunaan, pallo lähtee vierimään maaliviivan suuntaisesti ja pysähtyy. Hetken on aivan hiljaista, kunnes tuomari viheltää pilliinsä: ei maalia. Ruotsi on voittanut Suomen naisten pronssiottelun vapaaheittokilpailussa Sydneyn paralympialaisissa 2000.

Maaliviivan päälle pysähtynyt pallo oli symbolinen vedenjakaja suomalaisessa maalipallossa. Menestyksentäyteinen 1990-luku vaihtui huomattavasti hankalammaksi 2000-luvuksi. Vuosituhannen ensimmäisen vuosikymmenen aikana naisten maajoukkue voitti vielä kolme EM-mitalia, joista yksi oli jopa kultainen, mutta miehet eivät mitaleille yltäneet.

– Sydneyn kisat olivat surulliset, koska minä ja varmasti muutkin joukkueessa tiesivät, että olisimme pystyneet voittamaan, mutta joku siinä meni pieleen, viimeistä turnaustaan naisten maajoukkueessa tuolloin pelannut Mahabad Namiq sanoo.

– Ennen Sydneytä taisimme voittaa kaikki valmistavat turnaukset, mutta itse kisoissa ei vain saatu ihan parasta irti. Joukkue oli niin vahvassa tikissä, että neljäs sija oli kyllä pettymys, valmentaja Osku Kuutamo toteaa.

Miesten joukkueen runko oli edelleen käytännössä sama kuin Atlantan kultavuonna 1996, mutta toisaalta jo 1998 MM-kilpailut olivat menneet penkin alle ja joukkue oli joutunut hakemaan paikan Sydneyn kisoihin karsintaturnauksen kautta. Odotukset eivät olleet huipussaan ja viides sija oli lopulta ihan kelpo suoritus. Vuosikymmenen ajan joukkuetta valmentanut Timo Laitinen jäi sivuun Sydneyn jälkeen.

– Paluumatkalla lentokoneessa päätin, että kymmenen vuotta saa riittää. Siirryin muihin hommiin ja opettelin 2000-luvun alkupuolella vähän salibandyvalmennusta, Laitinen kertoo.

Ensimmäinen nainen miesten maajoukkuevalmentajana

Lukuisia arvokisoja miesten joukkueen huoltajana kiertänyt Paul Lindell otti väliaikaisesti päävalmentajan tehtävät hoitaakseen ja johdatti maajoukkueen kuudenneksi Belgian EM-kisoissa 2001. Sen jälkeen maalipalloväki osoitti edistyksellisyyttään, kun NKL:n Hannele Pöysti ja Paralympiakomitean Leena Paavolainen valitsivat ensimmäistä kertaa minkään olympia- tai paralympiaohjelmassa olevan joukkuelajin Suomen miesten maajoukkueen valmentajaksi naisen, oululaisen Eeva Tallqvistin.

– Opiskelin Vierumäellä liikuntaohjaajaksi, ja Pöystin Hannele oli NKL:stä pitämässä meille erityisliikuntaan liittyvää koulutusta. Hänen kauttaan päädyin lähtemään ensin ohjaajaksi näkövammaisten leireille ja sitten Paavolaisen Leena Paralympiakomiteasta olikin yhteydessä ja kysyi minua maalipallon maajoukkuevalmentajaksi, Tallqvist sanoo.

Suomen Paralympiakomitea oli perustettu vuonna 1994 selkeyttämään suomalaisen vammaishuippu-urheilun kokonaisuutta ja ennen kaikkea joukkueen lähettämistä paralympialaisiin. Alun perin nimenä oli Suomen Paralympiayhdistys. Koska maalipallo oli paralympialaji, oli Paralympiakomitealla 2000-luvulle tultaessa näppinsä pelissä myös lajin valmentajavalinnoissa.

Alun perin Tallqvistin piti mennä naisten maajoukkuevalmentajaksi, mutta lopulta kuvio kääntyi niin, että Sydneyn jälkeen sivuun jäänyt Osku Kuutamo palasi johdattelemaan naisten joukkuetta kohti vuoden 2004 Ateenan paralympialaisia ja Tallqvist ryhtyi vastaavaan projektiin miesten joukkueen kanssa.

– Aika untuvikkona minä siihen hommaan tulin. Jalkapalloa olin pelannut juniorimaajoukkueessakin ja olin tehnyt Oulun kaukalopallojoukkueelle fysiikkavalmennusta, mutta maalipallosta ei ollut aiempaa kokemusta. Tammikuussa 2002 oli Onnelassa perinteiset kansainväliset kisat ja minut istutettiin sinne valmentajaksi, vaikka pelin säännötkään eivät olleet hallussa; miten pyydetään vaihtoja ja näin edespäin, Tallqvist päivittelee.

Lähtökohtiin nähden Tallqvist teki ihan kunnioitettavaa työtä. Vuoden 2003 maailmankisoissa Suomi ylsi viidenneksi, mikä riitti varmistamaan paikan 2004 Ateenan paralympialaisiin. Tuolloin vielä Ben-Ami Katron johdolla pelannut naisten maajoukkue saavutti Ateenan paikan voittamalla Quebecin turnauksen.

Tallqvistin mukaan miesten maajoukkueen pelaajat ottivat hänet hyvin vastaan, eikä nainen miesten valmentajana ollut mikään ongelma. Quebecin maailmankisoissa, joissa oli joukkueita joka puolelta maailmaa, naisvalmentaja sen sijaan sai aikaan reaktioita.

– Lähinnä Lähi-Idän joukkueille oli mahdotonta hyväksyä, että valmentajana oli nainen. Ei suostuttu kättelemään tai edes puhumaan. Sami Heikkinen oli meillä huoltajana ja hän yritti selittää heille, että älkää hänelle puhuko, että tässä on Suomen valmentaja, mutta he suostuivat kommunikoimaan vain mies miehelle, Tallqvist toteaa.

Ateenassa Suomen miehet olivat viidensiä, vuoden 2005 EM-kilpailuissa kuudensia ja 2006 MM-kilpailuissa kymmenensiä. Kun 2006 B-sarjan EM-kisoista Prahasta ei auennut paikkaa takaisin A-sarjaan, ei Tallqvistin sopimusta enää jatkettu, ja Hannele Pöysti kävi houkuttelemassa Timo Laitisen takaisin maajoukkueen peräsimeen.

Tallqvistin aika osui murroskohtaan, jossa ikääntyvät 90-luvun tähdet jäivät yksi kerrallaan sivuun ja nuoret lupaukset olivat vielä liian nuoria. Tallqvist tarjoili maajoukkuedebyytit mm. rovaniemeläisnuorukaisille Petri Posiolle ja Jarno Mattilalle, jotka seuraavalla vuosikymmenellä valloittivat maalipallomaailman.

Tallqvistilla oli maalipallovalmentajaksi poikkeuksellinen tapa käsitellä kuutta pelaajaa ikään kuin kahtena kentällisenä. Hän saattoi ratkaisupeleissäkin vaihtaa tauolla koko kolmikon toisiin pelaajiin.

Maajoukkuevalmentaja Eeva Tallqvist ja maajoukkuepelaaja Veli-Matti Aittola. Kuva: NKL:n arkisto

Naisilla uusi nousu käynnistyi nopeasti

Naisten maajoukkueen osalta sukupolvenvaihdos sujui kivuttomammin. Niin sanottu uusi runko oli saanut maajoukkuedebyyttinsä jo 1990-luvun puolella. Katja Posio (sittemmin Heikkinen) ja Päivi Tolppanen olivat uuden sukupolven kirkkaimmat tähdet ja Maija Piiroinen (sittemmin Haukka) jäi vielä 90-luvun suuruuksista kannattelemaan maajoukkuetta 2000-luvun alkuvuosiksi. Vuonna 2001 Suomi ylsi Ben-Ami Katron valmennuksessa EM-hopealle yllätysmestari Hollannin perässä.

Ateenan paralympialaisiin vielä Kaisa Penttiläkin teki paluun, joten paperilla Tolppasen, Heikkisen, Piiroisen, Penttilän, Sanna Tynkkysen ja Sanna Arkon muodostama joukkue oli vahva. Toista kertaa peräkkäin Suomen oli tyytyminen paralympialaisten neljänteen sijaan. Tällä kertaa Japani oli parempi pronssiottelussa maalein 2–1.

– Yritimme Japania vastaan kiriä rinnalle välillä jopa niin, että käännettiin maalipallon normikuvio, yksi edessä ja kaksi takana toisinpäin niin, että Maija (Piiroinen) ja Katja (Heikkinen) pelasivat kahtena yläpelaajana ja Tolppasen Päivi liikkuvana pelaajana pelasi takasentterinä, valmentaja Osku Kuutamo muistelee.

Suomen naiset pelasivat tuolloin vielä 1990-luvulta tuttuun tapaan pystyasennosta, mutta pronssiotteluvastustaja Japani oli etunenässä trendissä, jossa naisten joukkueetkin alkoivat pelata polviltaan puolustaen.

Kuutamon jälkeen naisten maajoukkuevalmentajaksi nousi Riikka Juntunen, joka oli jo Katron aikaan ollut joukkueen huoltajana. Juntusesta tuli myöhemmin Suomen Paralympiakomitean pääsihteeri ja näkövammaisten urheilun kattojärjestön IBSA:n hallituksen ensimmäinen suomalaisjäsen, mutta sitä ennen hän ehti johdattaa naisten maalipallomaajoukkueen vielä kahdesti mitaleille.

Juntusen kahdet ensimmäiset arvokisat menivät vielä tuloksellisesti penkin alle. EM-kisoissa 2005 Suomi oli kuudes ja MM-kisoissa 2006 yhdeksäs, mutta Turkin EM-kilpailuissa 2007 palaset loksahtivat kohdalleen. Finaalissa Suomi voitti Tanskan 3–1 Katja Heikkisen (2) ja Päivi Tolppasen maaleilla.

Heikkinen, Tolppanen ja Sanna Tynkkynen muodostivat EM-kultajoukkueen ykköskolmikon. Vaihtopenkiltä löytyi pari mielenkiintoista nimeä: vuoden 1992 paralympiavoittaja Iiris Keitel, joka teki paluun arvokisoihin yli kymmenen vuoden tauon jälkeen sekä Suomen maalipallohistorian ensimmäinen toisen polven maajoukkuepelaaja ja samalla ensimmäinen toisen polven Euroopan mestari, Reino Leppäsen tytär Krista Leppänen.

Turkin EM-kisat osoittivat, että Suomella oli 2000-luvun loppupuoliskolla naisten maalipalloiluun erittäin kilpailukykyinen maajoukkue. Sen vuoksi putoaminen vuoden 2008 Pekingin paralympialaisista olikin valtava pettymys. Sao Paulon karsintaturnauksessa järjestäjämaa Brasilia teki puolivälierässä 4–3-voittomaalin 13 sekuntia ennen loppua ja naisten maajoukkueen paikka Pekingiin haihtui käsistä. Päivi Tolppasta putoaminen korpesi niin pahasti, että hän päätyi vaihtamaan lajia.

– Olin innostunut judosta jo aiemmin, mutta ihan viimeistään se alkoi kääntyä siellä Brasiliassa. Tappion jälkeen joukkueen muut jäsenet lähtivät, no, toteuttamaan itseään jollain muulla tavalla. Minä jäin potkiskelemaan seiniä, kunnes entinen maalipalloilija, nykyinen judoka Jani Kallunki ja hänen valmentajansa Juha ”Flobe” Vainio tulivat sanomaan, että judobussi lähtee ihan just harjoituksiin ja sinä lähdet mukaan, Tolppanen kertaa.

– Kun tultiin Suomeen, menin heti Hyvinkään Judoseuraan peruskurssille. Olin sen jälkeen kyllä vielä maalipallossa arvokisoissakin mukana, mutta judo oli jo päälaji ja sitten kun kävi ilmi, että paralympialaisissa ei voi olla kahden eri lajin urheilijana, niin lopetin maalipallon kokonaan, hän sanoo.

Vuoden 2009 EM-kilpailuissa Saksan Münchenissä Tolppanen, Krista Leppänen ja Katja Heikkinen heittivät maalit naiseen, kun Suomi voitti pronssiottelussa Kreikan 3–1. EM-pronssi on edelleen viimeisin Suomen naisten voittama arvokilpailumitali.

Naisten viimeisin arvokisamitalijoukkue Münchenistä 2009: Henri Lehto, Senni Posio, Päivi Tolppanen, Kaisu Hynninen, Krista Leppänen, Katja Heikkinen, Riikka Juntunen, Kata Karhunen ja Timo Pelkonen. Kuva: NKL:n arkisto

KIHU toi kilpailuedun

Kilpa- ja huippu-urheilun tutkimuskeskus KIHU perustettiin Jyväskylään vuonna 1990. Paralympiakomitea aloitti yhteistyön KIHUn kanssa 2000-luvun alussa. Ensimmäisinä yhteistyölajeina olivat tarkkuuslajit ammunta ja jousiammunta. Maalipallomaajoukkueiden kanssa KIHU aloitti yhteistyön vuonna 2008.

Maalipallo lajina on melko yksinkertainen, mutta vastustajien analysointi on aikaa vievää hommaa. Lajin toisteisuus – samanlaiset tilanteet kulkevat sykleissä – tekee siitä myös hedelmällisen analysoitavan, ja Suomi oli KIHUn ansiosta lajin data-analysoinnin etulinjassa.

– Heti alkuun todettiin, että maalipallon analysointiin voi hyvin käyttää lentopallossa käytössä olevaa Datavolley-ohjelmaa, koska kentän koko on sama ja ohjelman avulla pystytään analysoimaan kenttätapahtumia riittävän laajasti, sanoo Henri Lehto, joka toimi KIHUn maalipalloanalyytikkona projektin alusta saakka, kunnes siirtyi Palloliiton palvelukseen 2010-luvun puolivälissä. Pian projektin käynnistymisen jälkeen Lehdon rinnalle tuli toinen KIHUn analyytikko Mikko Häyrinen.

– Aika nopeasti päästiin kiinni siitä, mitä maalipallossa kannattaa analysoida, ja kun tuli valmennuksen kanssa tutuiksi ja alkoi ymmärtää itsekin lajia enemmän, niin osasi kaivaa sieltä ne oleellisimmat asiat valmennukselle esitettäväksi, Lehto jatkaa.

Vielä edellisellä maajoukkuevalmentajajaksollaan 1990–2000 Timo Laitinen oli saanut istua pitkiä päiviä maalipalloturnausten katsomoissa tulevia vastustajia seuraten ja yrittäen löytää niiden vahvuudet ja heikot kohdat, joihin iskeä.

– Nyt KIHUn analyytikoilta sait joka ilta raportit ja pystyit katsomaan ihan rauhassa paperilta ja videoklipeistä, mitä vastapuoli tekee ja missä oma joukkue on tehnyt virheitä, Laitinen sanoo ja toteaa uskovansa videoanalyysin antaneen Suomelle jopa 20–30 prosentin kilpailuedun siinä vaiheessa, kun muut maat eivät vielä analyysejä tehneet.

Myös Erkki Miinala, joka nousi maajoukkueeseen samaan aikaan, kun KIHUn analyysit käynnistyivät, koki edun suureksi.

– Kyllä sieltä sai tosi tärkeää informaatiota, että mistä voidaan tehdä maalit ja millaisia erityispiirteitä vastustajassa on. Toki siinä alkoi tulla sitten sitäkin, että kun vastustajat tiesivät, että me tiedämme, minne ne heittävät vaikkapa rankkarinsa, niin nehän vaihtoivat niitä sitten meitä vastaan. Mutta paljon siitä sai irti jo alkuaikoina, ja jatkossa datan hyödyntäminen muuttui vielä paljon automatisoidummaksi. Pystyi katsomaan vaikka videopätkältä, että millainen heittäjä on Saksan ykköslaituri, mihin hän yleensä heittää ja mistä hänelle voi saada maalin tehtyä, Miinala sanoo.

Kilpailueduissa on se huono puoli, että yleensä niistä pääsee nauttimaan vain siihen saakka, kunnes muut huomaavat mistä on kysymys.

–  Olin jo siirtynyt Palloliittoon, mutta kävin vielä keikkahommina tekemässä maalipallon EM-kilpailut 2015. Siinä vaiheessa alkoi jo näkyä muitakin analyytikkoja. Saksalla oli esimerkiksi tällainen väitöskirjaopiskelija, joka tutki maalipalloa. Se, että maalipallosta tehdään väitöskirja, kertoo siitä, että lajin evoluutio alkaa olla jo pisteessä, jossa sen voidaan sanoa olevan jo melko totista huippu-urheilua, Henri Lehto toteaa.

Lehto on sittemmin edennyt urallaan miesten jalkapallomaajoukkueen videoanalyytikoksi ja oli osaltaan tekemässä mahdolliseksi Huuhkajien ensimmäisen arvokisapaikan saavuttamista vuoden 2021 EM-kilpailuihin.

– Ennen Huuhkajien kisapaikkaa analyytikon urani paras saavutus ja hienoin hetki oli kyllä epäilemättä miesten maajoukkueen paralympiakulta Lontoossa 2012. Edelleen, kun tulee puhe urastani, niin ylpeänä kerron, että tällainen saavutuskin löytyy, Lehto sanoo.

Henri Lehto analyysihommissa Pajulahden B-sarjan EM-kisoissa 2008. Kuva: NKL:n arkisto

Fanista pelaajaksi ja seuran johtohahmoksi

Maalipallon kotimaisen sarjatoiminnan osalta 2000-luvun ensimmäinen vuosikymmen mentiin hyvin pitkälle samalla kuviolla, johon 1990-luvun lopulla oltiin totuttu. Noususarjan nimi vaihtui kaudelle 2007–08 1-divisioonaksi. Alueyhdistysjoukkueiden osuus kävi vuosi vuodelta pienemmäksi.

Erkki Miinala oli ihastunut 90-luvulla maalipalloon Jyväskylän Näkövammaisten koulun tukijaksolla, mutta joutunut kärvistelemään vuosikymmenen ajan eristyksissä maalipallosta Kemissä.

Vuonna 2004 Joonas Simojoki, jonka kanssa Miinala oli ystävystynyt tukijaksoilla, ehdotti hänelle kaveriporukkajoukkueen kokoamista huhtikuussa Kuortaneen Urheiluopistolla järjestettävään vammaisten lasten ja nuorten Junior Games -kilpailutapahtumaan, jossa maalipallo oli yhtenä lajina.

Miinala, Simojoki ja Petteri Peitso ylsivät Kuortaneen maalipalloturnauksessa finaaliin, jossa vastassa oli Ville Montosen, Toni Aleniuksen ja Tuomas Nousun muodostama joukkue. Miinala heitti ainoan maalin ottelussa, jonka pelaajat tulisivat seuraavan vuosikymmenen aikana voittamaan yhteensä 14 arvokisamitalia. Miinalasta, Montosesta, Aleniuksesta ja Noususta oli tuleva kahdeksan vuoden kuluttua paralympiakultamitalisteja.

Miinalan seuraava turnaus olikin jo loikka syvään päähän. Göteborgissa pelattiin perinteinen maratonturnaus, joka kesti kolme päivää ja jossa pelejä oli ympäri vuorokauden, myös aamuyön pikkutunteina.

Syksyllä 2004 Miinala teki sarjadebyyttinsä karjaalaisen Joonas Simojoen muodostamassa noususarjajoukkueessa nimeltä TEAM S14. Miinala heitti avauskaudellaan noususarjassa 50 maalia.

– Keväällä 2006 hain Espooseen Arlainstituuttiin opiskelemaan. Tiesin, että siellä olisi vihdoin olosuhteet, missä voisin treenata maalipalloa: kenttäteippaukset valmiina lattiassa, punttisali ja paljon jo valmiiksi maalipallon parista tuttuja kavereita, Miinala sanoo.

– Old Power oli perustettu vuonna 1997 ja kun tulin itse lajin pariin, niin aloin heti fanittaa sitä Old Powerin meininkiä ja pelaajia: Kauppilan Maksia, Kivisen Jormaa, Oikaraisen Jupea ja näitä. Pelasin noususarjaa pari vuotta ja omien pelien väleissä katsoin SM-sarjan pelejä ja fanitin OP:tä, kunnes kaudelle 2006–07 pojat pyysivät minuakin mukaan, muistelee Miinala, josta myöhemmin tuli Old Powerin johtohahmo.

Kevään 2009 SM-finaalissa kohtasivat Näpäjä (selin kameraan) ja Old Power. Näpäjä vei voiton. Kuva: NKL:n arkisto

Onnelan ja maalipallon yhteiselo päättyy

Hannu Laurell toimi pitkään Tuusulanjärven rannalla sijaitsevan Lomakeskus Onnelan johtajana. Onnela oli ollut näkövammaisten liikunnan ja urheilun merkittävin keskus jo 1950-luvulta lähtien ja niin pitkään kun Laurell oli kuvioissa, säilyi Onnela myös maalipalloilijoiden tukikohtana.

– Hannu teki tosi paljon työtä sen eteen, että Onnela on maalipalloilun ja urheilun keskus. Siellä järjestettiin kansallisia ja kansainvälisiä turnauksia ja mm. urheiluväen pikkujoulut, jossa palkittiin parhaimmat, muistelee Juha Oikarainen.

– Onnelassa oli akustiikaltaan ja kooltaankin hyvä sali ja siellä tuli porukan yhteisöllisyys hyvin esiin. Oltiin joukkueena seuraamassa pelejä ja asuttiin samassa ympäristössä, hän jatkaa.

2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen lopussa Laurell jäi eläkkeelle ja Näkövammaisten Keskusliitto myi Onnelan Sokeain Ystävät ry:lle. Itse asiassa alun perin NKL oli myymässä Onnelaa Helsingin seurakuntayhtymälle, mutta Sokeain Ystävät halusi pitää historiallisen kohteen näkövammaisyhteisön hallussa ja teki korkeamman tarjouksen. Maalipallon näkökulmasta Onnelan kohtalo oli yhtä kaikki hankala sen jälkeen, kun Laurell ei enää talossa vaikuttanut. Tammikuussa 2010 pelattiin viimeinen kansainvälinen Onnela-turnaus.

– Nykyään siellä ei ole enää saliakaan, jossa voisi maalipalloa pelata. Jumppasali on jaettu kahteen osaan ja niistä on tehty kokoussaleja, Oikarainen toteaa.

Maalipallo.net helpotti lajiväen tiedonjanoa

Maalipallo-asioista viestittiin Keskusliitosta alueyhdistyksille alun perin 1960-luvulla kiertokirjeiden, Airut-lehden ja urheiluasiainmiesten neuvottelupäivien välityksellä. 1980-luvulla ilmeni tarve näkövammaisten urheilu- ja liikunta-alan omalle julkaisulle ja niinpä 80-luvun puolivälistä 90-luvun puoliväliin julkaistiin Liikuntaviesti-äänilehteä.

– Se oli kaksipuolinen kasetti, jonka B-puoli oli usein ihan turvoksissa tuloksista. Oli juoksutuloksia, kaiken maailman Sulkavan soutuja ja sitten maalipalloa. Eihän se kovin reaaliaikaista ollut, kun niitä ilmestyi muutaman kerran vuodessa, mutta aika kattavia ne olivat kuitenkin, muistelee Jari Mikola.

Näkövammaisten Keskusliiton postirobotti ja sinne pystytetty maalipalloalue olivat 1990-luvulla askel kohti hieman reaaliaikaisempaa tiedonvälitystä. Toki myös maalipalloturnauksien järjestäjät ohjeistettiin lähettämään tuloksia ja turnausraportteja paikallisiin tiedotusvälineisiin sekä esimerkiksi Suomen Tietotoimistolle ja Yleisradiolle, mutta niiden julkaisuprosentti jäi pieneksi.

– Postirobotin maalipalloalueen osaltakin tiedotus oli NKL:n liikunnanohjaajien vastuulla, mikä tarkoitti käytännössä sitä, että jos turnaus oli viikonloppuna, niin maanantaina sitten kun oli työpäivä, saatiin tulokset julki, Mikola toteaa.

Koski TL:stä lähtöisin oleva Jari Mikola oli pelannut maalipalloa Varsinais-Suomen Näkövammaisten joukkueessa 1980-luvun lopulla, leipääntynyt sitten urheilemiseen, mutta palannut vielä 1990-luvun loppupuolella Merja Hanskin houkuttelemana noususarjamaalipalloilijaksi. Kotimaisen maalipallohistorian kannalta merkittävää oli kuitenkin se, että hän saapui vuonna 1998 Espooseen Arlainstituuttiin opiskelemaan tietotekniikka-alaa, eli silloiselta nimeltään ATK:ta.

– Siellä puhuttiin sitten kotisivujen tekemisestä ja mietin, että kyllä kai itsekin pitäisi sellaiset perustaa. Mutta mitä minä niillä omilla sivuilla kertoisin: ”Hei, olen Jari ja siinäpä tärkeimmät”, Mikola naurahtaa.

Niihin aikoihin hän oli jo lyöttäytynyt yhteen tulevan vaimonsa, naisten maajoukkuepelaaja Marja Katajiston kanssa. Marja ehdotti, että Jari voisi tehdä maalipalloaiheiset sivut. Niin sai alkunsa Maalipallo.net.

Jari Mikola piti vuosituhannen vaihteesta lähtien yllä vaimonsa Marjan avustuksella kattavaa kotimaista maalipallosivustoa, josta löytyivät mm. harjoitusvuorot ympäri Suomea, sarjaturnausten tulokset ja tilastot sekä maajoukkueiden edesottamukset.

– Siinä oli aina oma sutinansa, kun tultiin turnauksista kotiin, niin kone heti auki ja yömyöhään päivittämään tuloksia. Se oli kunnia-asia, että saatiin se homma tehtyä heti, kun tultiin kotiin, Marja Mikola sanoo.

Kun 2000-luku eteni, molemmat Mikolat lopettivat aktiivisen pelaajauransa, mikä hankaloitti tulosten saamista tuoreeltaan turnauksen päättyessä.

– Tehtiin diili turnausjärjestäjien kanssa, että he toimittavat tulokset. Se oli välillä vähän kurjaa, kun päivystin niitä tuloksia koneen ääressä sen jälkeen, kun tiesin viimeisen pelin päättyneen, mutta välillä ne tulivatkin vasta aamuyöllä tai seuraavana päivänä, Jari Mikola sanoo.

– Ymmärrän toki, että turnausjärjestäjällä on paljon muutakin käsissään, kun maalipalloturnauksia on perinteisesti tehty siltä pohjalta, että samat henkilöt, jotka pelaavat, hoitavat myös tuomarit ja toimitsijat, varaavat hallit ja purkavat pelikentät, hän jatkaa.

2010-luvun lopulle tultaessa Jari Mikola myöntää puhdin hieman hiipuneen Maalipallo.netin osalta, mutta toisaalta Erkki Miinalan johdolla Goalball Finlandin kanavat ovat ottaneet vastuuta Mikolan harteilta. 2010-luvulla suomalaisella vammaisurheilulla on ollut myös oma palkkatyökseen asiaa hoitava tiedottaja.

Jari Mikola teki tammikuussa 2006 ensimmäisen maalipalloturnauksen nettiradioinnin kansainvälisestä Onnela-turnauksesta.

– Sain osan tuomareista höynäytettyä selostamaan, ja sitten jos menivät jossain pelissä selostusvuorot ristiin, eikä tullutkaan ketään, niin selostin itse. Siellä oli kolme langallista mikkiä, valtavasti piuhoja kulki pitkin seiniä. Kummankin maalin yläpuolella oli yksi mikki ja toimitsijapöydällä yksi. Sieltä tarttui lähetykseen oikein mukavia kommentteja, Mikola toteaa.

Kaksi vuotta myöhemmin Pajulahdessa B-sarjan EM-kilpailuissa käytössä olivat jo langattomat mikit.

– Laskettin koripallokorit katosta siihen maalien ylle ja mikit roikkuivat koreista sukkahousuista. Sillä lailla saatiin äänimaailmaan stereovaikutelmaa, Marja Mikola naurahtaa.

Vuoden 2014 MM-kilpailuissa Espoossa Marja Mikola urakoi kentänlaitahaastattelijana. Kahta vuotta aiemmin Lontoon paralympialaisissa Jari Mikola oli tehnyt samaa, joskin vaihtelevalla menestyksellä.

– Sain toimittaja-akkreditoinnin Lontoon paralympialaisiin ja olin siellä kymmenen päivää. Olisihan sen ajan kai voinut muutenkin viettää kuin pelkästään maalipalloa seuraten, mutta niin vain joka aamu lähdettiin maalipallohallille seitsemän jälkeen ja paluu oli yhdeksän pintaan illalla, Jari Mikola sanoo.

– Minulla oli siellä hienot systeemit, Minidisc-laite, jolla tallensin mp3-tiedostolla haastatteluja pelien jälkeen ja laitoin niitä Maalipallo.netiin. Mutta kun järjestäjät huomasivat mitä tein ja tajusivat, että minulla on vain kirjoittavan toimittajan akkreditointi, niin meinasin joutua liisteriin. Se oli suurin piirtein, että joko nauhoitetut tiedostot lähtevät tai sitten lähdet sinä. Mutta olihan opettavainen reissu, hän naurahtaa.

Jari Mikola työntouhussa Pajulahden B-sarjan EM-kilpailuissa 2008. Kuva: NKL:n arkisto