2010-luku: Lontoon hurmasta uuden rakentamiseen

Jo vuodelta 1966 löytyy Sokeain Keskusliiton urheiluasiaintoimikunnan muistiosta merkintä, että kokouksessa on käsitelty ministeriön edustajana toimikunnassa olleen Ilmari Järvisen esitystä ”Vammaisten urheilun keskusliiton” perustamisesta. Järvisen mukaan keskusliitto, johon ”eri vammaisryhmät liittyisivät omina urheiluliittoinaan olisi paras valtion hallinnon kannalta katsottuna ja tällaisen organisaation kautta saataisiin myös enemmän valtion apua kuin aikaisemmin.”

Tuolloin asia jäi vielä keskustelun asteelle, kuten myöhempinäkin vuosikymmeninä, kunnes 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen lopulla – pitkälti samoin ministeriön perusteluin – asia nostettiin uudelleen esille ja tällä kertaa se saatiin vietyä maaliin asti. Suomen Invalidien Urheiluliitto, Suomen Kehitysvammaisten Liikunta ja Urheilu, Elinsiirtoväen Liikuntaliitto ja Näkövammaisten Keskusliiton liikuntatoimi yhdistivät voimansa ja vuoden 2010 alusta toimintansa aloitti Suomen Vammaisurheilu ja -liikunta VAU. Vuoden 2020 alussa puolestaan Suomen Paralympiakomitea ja VAU yhdistyivät ja muodostivat entistä suuremman vammaisurheilun ja -liikunnan kattojärjestön, jonka nimeksi tuli Suomen Paralympiakomitea.

Vuoden 2010 alkuun saakka maalipallon kansallisena lajiliittona oli toiminut Näkövammaisten Keskusliitto. Nyt lajiliitoksi tuli VAU. Vammaisurheilulajien integraatio yleisten lajiliittojen alaisuuteen oli 2010-luvun taitteessa jo pitkällä, mutta maalipallolle ei luontaista kotipesää lajiliittojen keskuudessa ollut. Norjassa maalipalloa oli yritetty naittaa käsipalloliiton yhteyteen, mutta huonoin tuloksin. Jos sanoo maalipallon olevan Norjassa henkitoreissaan, syyllistyy todennäköisesti turhan optimistiseen lausuntoon.

Iso organisaatiotason muutos ei lopulta suomalaisen maalipallon kannalta ollut kovin iso. Maalipallon lajikoordinaattorina jatkoi Timo Pelkonen, joka oli saapunut NKL:n alueelliseksi liikuntatyöntekijäksi liian aikaisin joukostamme poistuneen Jaakko Tiittasen jälkeen 2000-luvun puolenvälin jälkeen. VAU:n kilpa- ja huippu-urheilun toimialapäällikkönä puolestaan toimi toinen NKL:stä tuttu Hannele Pöysti, joka oli työskennellyt maalipalloväen kanssa jo vuoden 1991 EM-kilpailuista saakka. NKL:n aikaisista työntekijöistä myös Tuomas Törrönen on tehnyt pitkän päivätyön maalipallon parissa, ensin NKL:n liikunnanohjaajana, sitten VAU:n lasten ja nuorten liikunnan suunnittelijana ja lopulta urheiluakatemiatoiminnan kehittäjänä sekä valmennuspäällikkönä VAU:n loppuaikoina ja Paralympiakomiteassa.

VAU:n toiminnanjohtajana aloitti pitkään Suomen Invalidien Urheiluliiton peräsimessä ollut Pertti Pousi, mutta hän jäi eläkkeelle jo vuonna 2010 ja tilalle toiminnanjohtajaksi tuli naisten maalipallomaajoukkueen valmentajana tähän saakka toiminut Riikka Juntunen.

Juntusen uusi rooli tarkoitti samalla sitä, että Hannele Pöystin oli etsittävä naisten maajoukkueelle uusi valmentaja. Hän kääntyi tutun miehen puoleen.

– Kun Riikka jäi pois, niin siinä taisi tulla Hannelelle vähän kiire, kun ei maalipalloon sopivia valmentajia hirveästi ole, eikä siihen ihan ketä sattuu kannattanut laittaa. Sen takia naisten joukkuekin siirrettiin minulle, että jos satuttaisiin pääsemään Lontoon paralympialaisiin. Ja päästiinhän me, tuplaroolin ottanut miesten maajoukkueen valmentaja Timo Laitinen toteaa.

Naisten ja miesten maajoukkueiden oli molempien haettava paikkaa Lontooseen vuoden 2011 IBSA:n maailmankisoista Turkista.

– Naiset olivat Turkissa kakkosia ja miehet ykkösiä, joten molemmat pääsivät kisoihin. Naisten finaali meni vielä jatkoajalle, joten kiireellä piti siirtyä heti perään alkaneeseen miesten loppuotteluun, Laitinen sanoo.

Laitisella oli hämmästyttävä kyky saada joukkueistaan irti maksimisuoritukset. Naisten maajoukkue oli heikentynyt Päivi Tolppasen lopettamisen myötä, mutta Lontoossa joukkue venyi pronssiotteluun asti. Siinä Ruotsi vei voiton selvin numeroin 5–1. Suomen naisille kyseessä oli jo kolmas nelossija 2000-luvun paralympialaisissa.

– ”Laitsu” on tosi ihmislähtöinen valmentaja. Hän luo pelaajistoon hyvää meininkiä ja antaa runsaasti luottamusta erityisesti avainpelaajille, Erkki Miinala arvioi pitkäaikaisen maajoukkuevalmentajansa vahvuuksia.

Laitista voi hyvin pitää yhtenä kaikkien aikojen maalipallovalmentajista koko maailmassa. Kaksi paralympiakultaa, maailmanmestaruus, kaksi Euroopan mestaruutta ja lukuisia himmeämpiä mitaleja kertovat omaa kieltään. Jätettyään Suomen maajoukkueen vuonna 2017 Laitinen siirtyi valmentamaan Portugalin nousevaa maalipallomahtia. Jotain hänen työstään Iberian niemimaalla kertoo se, että vuonna 2019 Laitinen oli ehdolla Portugalin vuoden valmentajaksi, samalla listalla mm. maailmankuulujen jalkapallovalmentajien kanssa.

Pohjakosketuksen kautta paralympiakultaan

Miesten maajoukkueen taival Lontoon paralympialaisissa 2012 on yksi suomalaisen joukkuepalloiluhistorian dramaattisimpia tarinoita. Suomi oli noussut turnauksen ennakkosuosikiksi voittamalla vuonna 2011 Tanskassa EM-kultaa sekä edellä mainitut IBSAn maailmankisat Turkissa. EM-kulta oli miesten ensimmäinen arvokisamitali sitten vuoden 1996 paralympiakullan.

Myös valmistavat turnaukset ennen Lontoota olivat menneet käytännössä täydellisesti.

– Vajaa kuukausi ennen Lontoota pelattiin Malmössä Intercup-turnaus, jossa kaikki kovimmat joukkueet olivat paikalla. Voitimme senkin, vaikka yksi avainpelaajistamme Petri Posio ei pystynyt pelaamaan. Toni Alenius tuli paikkaamaan ja homma toimi silti. Olimme todellakin iskussa ennen Lontoota, Miinala kertaa.

Paralympiavuoden alussa kansainvälisissä otteluissa käytetty pelipallo oli vaihtunut saksalaisvalmisteisesta pallosta kanadalaisen Targen palloon. Uusi pallo ei ollut yhtä kimmoisa kuin vanha, mikä söi hieman Suomen joukkueen vahvuutena ollutta pomppuheittojen viljelyä.

Maalipallossa pallo pitää heittää alakautta ja sen on osuttava maahan oman alueen puolella ja vielä toisen kerran niin sanotulla neutraalilla alueella, eli ennen vastustajan aluetta. Nämä rajoitukset huomioiden palloa voi kuitenkin pompauttaa siten, että parhaimmillaan se sujahtaa ilmassa kyljellään makaavan torjujan yli.

Lontoon pelialusta oli karhea ja hidas, mikä entisestään heikensi voimaheittäjien mahdollisuuksia dominoida peliä. Korkeisiin odotuksiin nähden Suomen miesten alku paralympiaturnauksessa oli katastrofaalinen: kolme ensimmäistä ottelua tuotti kolme tappiota ja yhteensä 20 päästettyä maalia. Ottelu Liettuaa vastaan keskeytyi suomalaisittain nolosti 0–10-tappiotilanteessa.

– Ensimmäiset pelit menivät ihan täysin hermoilun piikkiin. Olimme aivan ihmeissään, että mitä tässä nyt tapahtuu. Otan paljon siitä omille niskoilleni. Tiesin olevani niin hurjassa kunnossa, että ajattelin pystyväni jopa itse ratkaisemaan pelejä. Yliyritin ja mopo lähti käsistä, Miinala sanoo.

Lopulta Miinala osoitti turnauksen aikana pystyvänsä ratkaisemaan pelejä, mutta kenties toisella tavalla kuin itse oli alun perin kuvitellut. Sitä ennen valmentaja Laitinen päätti kuitenkin istuttaa kierroksilla käyneen Miinalan vaihtopenkille.

– Neljäs peli Iso-Britanniaa vastaan oli jo pakkovoitto, jos haluttiin jatkoon alkulohkosta. Otin Ekin kokonaan pois kentältä ja siirsin Jarno Mattilan laidasta keskelle siihen peliin. Pelimme rauhoittui tyystin ja Ekikin huomasi, että ei keskipelaajan täydykään pakonomaisesti yrittää maalintekoa, vaan puolustaminen on tärkeintä, Laitinen kertaa 7–3-voittoon päättynyttä ottelua isäntämaata vastaan.

Nahkea kenttä suosi voimaheittäjien sijaan kärsivällisiä taitoniekkoja, ja niitä Suomen ykkösmiehistöstä onneksi löytyi kaksin kappalein. Iso-Britannia-ottelun jälkeen Miinala palasi keskipaikalleen, mutta ei käytännössä enää heittänyt lainkaan. Hän pelasi kuin Kaisa Penttilä vuoden 1992 Barcelonan paralympialaisissa. Rauhalliset ja teknisesti taidokkaat laitapelaajat Mattila ja Petri Posio huolehtivat siitä, että maaleja syntyi riittävästi.

Suomi voitti alkusarjan viimeisessä pelissä Ruotsin 4–1, mikä riitti nostamaan joukkueen haudan partaalta alkulohkon neljänneksi ja puolivälieriin. Puolivälierässä kaatui toisen lohkon kärkijoukkue Iran 5–1, välierässä Turkki 2–0 ja finaalissa Brasilia peräti 8–1. Suomi päästi neljässä viimeisessä ottelussaan vain kolme maalia, mikä on maalipallossa erittäin kovaa valuuttaa ja huikea kontrasti kolmen ensimmäisen ottelun 20 päästettyyn maaliin.

– Muistan, että vielä siinä Ruotsi-pelissä meinasi itselläni nousta tunteet pintaan, kun Ruotsi tasoitti 1–1:een Peten (Posio) nurkasta ja aloin jotain kiroilemaan siinä. Pete vain sanoi rauhallisesti, että kyllä me tässä kaikkemme yritämme ja keskitytään vain omaan tekemiseen. Sen jälkeen se peli vain alkoi yksinkertaisesti rullaamaan. Flow-tila jatkui pelistä toiseen. Kaikki vastapuolen heitot tuntuivat helpoilta torjuttavilta, Miinala sanoo.

– Me olimme todella rauhallisia ennen finaalia ja brassien sellaisesta melkein pelonsekaisesta hengenluonnista huomasi, että he eivät todellakaan olleet. Siinä jätkien kanssa vain hymyiltiin, että eiköhän mennä hoitamaan homma. Peli oli neljän minuutin jälkeen meille 5–0, Miinala toteaa.

MM-kotikisoissa katkera tappio tv-kameroiden edessä

Seuraavan vuoden EM-kilpailut menivät miesten maajoukkueen osalta jonkinlaisen menestyskrapulan piikkiin ja sijoitus jäi kuudenneksi. Vuonna 2014 oli edessä kuitenkin jotain, mikä varmuudella sytyttäisi joukkueen: ensimmäiset maalipallon maailmanmestaruuskilpailut Suomen maaperällä.

Espoossa, Tapiolan urheilupuistossa pelatut MM-kisat ja kotiyleisön kannustus todella lietsoivat miesten maajoukkueen hurmokseen, vaikka alku oli jälleen tahmea; avausottelussa Tshekki oli parempi maalein 6–5. Sen jälkeen Suomi porskutti lohkovoittoon ja kaatoi puolivälierässä Kiinan sekä välierässä USA:n. Näissä kisoissa Miinalallakin oli lupa heittää. Hän oli Suomen joukkueen paras maalintekijä 24 maalillaan ennen Mattilaa (21) ja Posiota (16).

Finaaliottelu oli uusinta Lontoon paralympialaisista. Ylen TV2 televisioi suorana lähetyksenä, kun Suomi ja Brasilia kohtasivat ottelussa, josta ei etukäteen ollut odotettavissa samanlaista höykytystä kuin Lontoon kisoissa. Sellainen kuitenkin saatiin; revanssihenkinen Brasilia jyräsi 9–1-voittoon ja Suomen maalipallohistorian neljäs maailmanmestaruus jäi haaveeksi.

Naisten maajoukkueen päävalmentajaksi oli Lontoon paralympialaisten jälkeen löytynyt nuori jyväskyläläinen Heikki Juvonen, joka johdattikin naiset vuoden 2013 EM-kilpailuissa lupaavasti neljänneksi. MM-kotikisoissa 2014 Suomi arvottiin hämmentävän kovaan lohkoon. Samassa alkulohkossa pelanneet USA, Venäjä, Turkki ja Japani olivat lopulta koko turnauksen kärkinelikko, ja Suomen oli tyytyminen alkulohkon viidenteen ja samalla koko turnaukseen 11:nteen sijaan.

Itse kisat onnistuivat mainiosti ja Suomi sai jälleen runsaasti kiitosta erinomaisista kisajärjestelyistään. Vuoden 1991 Lahden EM-kisoissa Hannele Pöysti oli ollut vielä juuri NKL:n palveluksessa aloittanut untuvikko, nyt hän oli kisojen pääsihteeri. Kisojen järjestelytoimikunnan puheenjohtajaksi lupautui ison leikkipuistovälinevalmistaja Lappset Groupin hallituksen puheenjohtaja Johanna Ikäheimo ja kisojen suojelijaksi tasavallan presidentti Sauli Niinistö, joka kävi myös paikan päällä katsomassa, kun Suomen miehet voittivat USA:n. Yle esitti pelejä Areena-palvelun kautta ja finaalin suorana lähetyksenä tv:ssä. Kaikki tämä kielii siitä, että maalipallollakin alkoi olla jo asemansa suomalaisessa urheiluperheessä.

Vuosikymmenen loppu muutosten kourissa

Vuonna 2017 Suomi isännöi maalipallon EM-kilpailuja Liikuntakeskus Pajulahdessa, josta oli viimeistään 2010-luvulla muodostunut kotimaisen maalipallon uusi kotipesä Majatalo Onnelan tilalle. Kisat eivät saaneet samalla lailla huomiota kuin pääkaupunkiseudulla kisatut MM-kilpailut kolme vuotta aiemmin. Osasyynsä pienemmälle huomiolle oli Suomen heikko urheilullinen menestys: ilman loukkaantunutta Erkki Miinalaa ja maajoukkueuransa lopettanutta Petri Posiota pelannut miesten joukkue jäi seitsemänneksi ja naisten joukkue tippui kahdeksannen sijan myötä EM-kisojen B-sarjaan. Sinällään erinomaisesti onnistuneiden EM-kotikisojen pääsihteerinä toimi Timo Pelkonen.

Timo Laitisen ura miesten maajoukkueen peräsimessä oli tullut päätökseen vuoden 2016 Rio de Janeiron paralympialaisten jälkeen. Vielä vuonna 2015 Suomi oli yltänyt EM-finaaliin, jossa Turkki tosin oli parempi, mutta Rion kisat sujuivat alavireisesti ja Suomi jäi alkulohkoon. Naisten maajoukkue ei Rioon selviytynyt.

Laitinen tuli aikoinaan maalipallon maajoukkuevalmentajaksi koripallon parista ja samaa kaavaa noudatettiin myös uuden miesten maajoukkuevalmentajan valinnassa, kun koripallotaustainen Jarkko Pokkinen nimettiin pestiin vuonna 2017.

Pokkisen aikana on ollut käynnissä hidas sukupolven vaihdos, kun Petri Posio oli jo jäänyt sivuun ja Jarno Mattilakin oli maajoukkueen käytettävissä ensin vain ajoittain, kunnes vuosikymmenen lopussa jäi kokonaan sivuun maajoukkuetehtävistä. Muiden muassa Miika Honkanen, Eetu Eronen ja Markus Tihumäki ovat edustaneet uutta sukupolvea miesten maajoukkueessa.

Naisten maajoukkue eli niin ikään murrosvaihetta vuosikymmenen lopulla. Vuoden 2017 EM-kotikisojen jälkeen Heikki Juvonen jäi pois maajoukkuevalmentajan tehtävistä, joita hoiti sen jälkeen ensin Petri Posio ja sitten toinen paralympiavoittaja Arttu Mäkinen. Katja Heikkisen lopetettua uransa on Krista Leppänen edustanut maajoukkueen kokenutta osastoa, mutta joukkueen kohtalona on ollut sahata viime vuodet EM-kisojen A- ja B-sarjan väliä.

Suomalaisväriä kansainvälisiin kärkitehtäviin

Suomi on ollut merkittävä ja ennen kaikkea yksi menestyksekkäimmistä maista maalipallon historiassa. On loogista, että suomalaisia vaikuttajia on myös toiminut maalipallon kansainvälisissä johtotehtävissä, joskin oikeastaan vasta 2010-luvulla tämä on todella toteutunut.

Järjestöneuvos Arvo Karvinen oli aikanaan kielitaitoinen ja monipuolisesti näkövammaisten urheilun ja liikunnan kansainvälisiin järjestöihin verkostoitunut kosmopoliitti. Jyväskylän Näkövammaisten koulun pitkäaikainen liikunnanopettaja ja 80-luvun miesten maajoukkuevalmentaja Veli Leppänen osallistui 80-luvun alussa perustetun näkövammaisten urheilun kattojärjestön IBSAn tilaisuuksiin ja maalipallon alakomitean kokouksiin. Myös nuorena Skotlannissa vaihto-oppilaana ollut naisten maajoukkuevalmentaja Eeva Sorkkila osallistui kielitaitoisena naisena IBSAn maalipallokokouksiin jo 80-luvulla ja oli nelivuotiskauden IBSAn maalipallon alakomiteassa 90-luvun loppupuolella.

Lahtelaispariskunta Kari Räsänen ja Raili Sipura olivat tutustuneet maalipalloon vuonna 1991, kun Lahden partiolaisissa vaikuttanut sukulaismies oli rekrytoinut heidät vapaaehtoisiksi ensin toukokuiseen SM-turnaukseen ja sen jälkeen elokuun EM-kilpailuihin. Lahden EM-kilpailuissa partiolaiset vastasivat valtaosasta kisojen vapaaehtoistehtävistä.

Syksyllä 1991 NKL järjesti erityisesti EM-kilpailujen vapaaehtoisille suunnatun tuomarikurssin, johon mm. maalituomarin tehtäviin Lahden kisoissa tutustuneet Räsänen ja Sipura innolla osallistuivat. He työskentelivät useamman vuoden ensin tuomareina kansallisissa peleissä, kunnes aika tuntui olevan valmis kansainväliselle tuomarikurssille osallistumiseen 1990-luvun lopulla. Vientialalla työskentelevään Räsäseen nimenomaan maalipallon EM-kisojen kansainvälinen tunnelma oli tehnyt vaikutuksen.

– Menin jossain vaiheessa Puolaan töihin ja sieltä kävin autolla tuomaroimassa Liettuassa. Maalipallo on muutenkin mukava laji ja sen ansiosta on päässyt reissaamaan, näkemään eri kulttuureja ja puhumaan ihmisten kanssa eri kielillä, Räsänen sanoo.

Raili Sipura oli pöytätuomarina jo Ateenassa 2004 ja Räsänen teki tuomarointidebyyttinsä paralympialaisissa Pekingissä 2008. Neljä vuotta myöhemmin Lontoon kisoissa Räsäsen rooli olikin jo kasvanut huomattavasti.

– Olin ollut jo muutaman vuoden IBSAn maalipallotuomarien komiteassa, kun vuonna 2011 Liettuassa lomaillessani silloisen VAU:n toiminnanjohtaja Riikka Juntunen soitti ja kysyi, olisinko halukas IBSAn maalipallon alakomitean jäseneksi. Komitean puheenjohtaja Jim Leask oli yrittänyt irrottaa maalipalloa IBSAn alaisuudesta, jonka vuoksi hänet oli heivattu sivuun puheenjohtajan paikalta, mikä puolestaan avasi paikan alakomiteasta, Räsänen selvittää.

Alakomitean puheenjohtaja, ruotsalainen Kari Marklund nosti nopeasti kaimansa Räsäsen alakomitean kilpailuasioista vastaavan Sport Directorin paikalle. Pian Räsänen jo huomasikin olevansa Lontoon paralympialaisten maalipallon Technical Delegate, eli turnauksen sujuvuudesta ja sääntöjenmukaisuudesta vastaava henkilö.

– Siinä piti vajaan vuoden aikana omaksua aika paljon uusia asioita, Räsänen toteaa.

Vuonna 2015 Marklund jätti tehtävänsä IBSAn maalipallon alakomitean johdossa Räsäselle. Siitä asti maalipalloilun korkein pesti on ollut lahtelaisen hallussa, ja hän toimi Technical Delegatena myös vuoden 2016 Rion paralympialaissa. Sittemmin IBSAn maalipallon alakomitean jäseneksi on valittu myös toinen kansainvälisen tason suomalaistuomari, akaalainen Juha Halme. Lisäksi Riikka Juntunen nousi 2010-luvun lopulla IBSAn hallituksen jäseneksi.

Räsänen on IBSAn maalipallon alakomitean puheenjohtajana paljon vartijana. Lajin tulevaisuuden näkökulmasta oleellista on pitää se paralympialaisten lajiohjelmassa. Kesäkisoissa on paljon lajeja ja uusia on jonossa odottamassa tilaisuuttaan, joten yksittäisen lajin pitää pystyä jatkuvasti osoittamaan, että standardit ovat korkealla ja laji kasvaa ja kehittyy.

– Olemme onnistuneet tekemään hyvät hakemukset Rioon, Tokioon ja seuraaviin kisoihin Pariisiin, joten siltä osalta voi sanoa, että olemme onnistuneet työssämme. Parin vuoden päästä on taas tehtävä uusi hakemus vuoden 2018 Los Angelesin paralympialaisia varten, Räsänen toteaa.

Eurooppalainen seuratoiminta kehittyy vauhdilla

Vuonna 2012 eurooppalaisissa maalipallopiireissä, lähinnä suomalaisten, ruotsalaisten ja liettualaisten kesken, syntyi idea perustaa seurajoukkueille oma kansainvälinen kilpailu, hieman jalkapallon Mestareiden liigaa muistuttava Super European Goalball League (SEGL).

– Aluksi siinä oli suomalaisseuroista lahtelainen Näpäjä, mutta sitten kun jäin itse vähän kuin sarjan päähahmoksi Suomessa, niin oma seurani Old Power tuli samalla johtavaksi suomalaisjoukkueeksi tässä kehityksessä, Erkki Miinala kertaa.

– Pyrkimys oli saada koottua kaikki Euroopan kovimmat pelaajat kokoon ja että saataisiin vuoteen 2–3 seurajoukkueturnausta, joissa kovat pelaisivat kovia vastaan. Eli että saataisiin lisää huippupelejä ja sen kautta pelaajat kehittyisivät ja laji saisi näkyvyyttä ja samalla ryhdyttäisiin kehittämään muutenkin maalipallon seuratoimintaa eri Euroopan maissa, Miinala sanoo.

Ensimmäisillä SEGL-kausilla mukana oli joukkueita lähinnä Suomesta, Ruotsista ja Liettuasta, mutta vuosi vuodelta toiminta on laajentunut ja mukaan on tullut mm. joukkueita Saksasta, Belgiasta ja Portugalista. Erityisesti jättimäinen lissabonilainen yleisseura Sporting CP on tuonut sarjaan mukaan uudenlaisen elementin, kun seura on haalinut riveihinsä maailman parhaita pelaajia mm. Brasiliasta.

Vuonna 2018 perustettiin ja vuonna 2019 saatiin virallisesti rekisteriin Euroopan maalipalloseurojen liitto EGCA. Perustajajäseninä olivat Old Power, ruotsalainen Malmö FIFH, saksalainen Hansa Rostock ja portugalilainen Sporting CP. Seuraavana haasteena järjestöllä on saada pystyyn naisille oma eurooppalainen sarjansa. Siinäkin on jo ensiaskeleita ehditty ottaa.

– Vuonna 2019 saatiin ensimmäinen turnaus naisille ja tavoitteena on saada lisää naismaalipalloilijoita seurajoukkuetoimintaan. Nyt olisi tarkoitus SEGL:n rinnalle käynnistää matalamman kynnyksen European Grand Prix -sarja, kertoo Miinala, joka nimettiin EGCA:n ensimmäiseksi puheenjohtajaksi.

Miinala ja vuonna 2014 yhdistysrekisteriin liitetty espoolainen Old Power tekevät töitä ennen kaikkea maalipallon seuratoiminnan kansainvälistymisen ja ammattimaistumisen eteen. Vuonna 2017 perustettu vantaalainen Aisti Sport puolestaan toimii lippulaivana kotimaisen maalipallon – ja muunkin näkövammaisurheilun – ruohonjuuritason edistäjänä. Vuonna 2020 Aisti Sport sai ensimmäisenä vammaisurheilun erikoisseurana Olympiakomitean ja lajiliittojen myöntämän Tähtiseura-tunnuksen.

Mitä seuraavaksi ja miksi maalipallo on tärkeää?

Koulumaailman viimeinenkin tukipilari maalipallon näkökulmasta mureni 2010-luvun alussa, kun Arlainstituutti muuttui Ammattiopisto Liveksi, jonka oppilaat ovat pääasiassa monivammaisia, eikä Timo Frostin aikaisesta Näkövammaisten Ammattikoulun maalipallopöhinästä ole enää rippeitäkään jäljellä. Kun alueyhdistystenkin rooli maalipalloilussa on pienentynyt minimiin, on loogista, että Old Powerin ja Aisti Sportin kaltaiset urheiluseurat astuvat täyttämään tyhjiötä.

Pääkaupunkiseudulla maalipallotoimintaa yhä onkin kiitettävästi ja maalipallon maajoukkuerinkiin kuuluvat pelaajat ovat Pääkaupunkiseudun urheiluakatemian URHEAn etujen piirissä. Vuonna 2015 maalipalloilijat nousivat ensimmäistä kertaa opetus- ja kulttuuriministeriön urheilija-apurahan piiriin, kun Rion paralympialaisiin valmistautuville Erkki Miinalalle, Petri Posiolle ja Jarno Mattilalle myönnettiin 5 000 euron apuraha. Mutta jos on maakunnista käsin ollut jo takavuosikymmeninäkin hankala harrastaa maalipalloa, niin nyt se on entistäkin vaikeampaa.

– Näkövammaisilla nuorilla, etenkin heillä, jotka asuvat pienemmillä paikkakunnilla, ei niin sanottu urheilijan polku toteudu siten kuin Olympiakomitea on sen ajatellut. He eivät pääse harrastamaan maalipalloa oman paikkakuntansa urheiluseurassa, josta sitten edettäisiin ajan myötä alueellisiin leirityksiin ja nuorisomaajoukkueisiin, sanoo Päivi Tolppanen.

Tolppanen palasi maalipallon pariin 2010-luvun puolivälin jälkeen myytyään fysioterapia-alan yrityksensä ja lopetettuaan aktiivisen judouransa. Nyt hän vastaa miehensä Arttu Mäkisen kanssa naisten maajoukkueen valmennuksesta ja nuorten maalipalloleirien pyörittämisestä.

Tolppasen mukaan tilanne on kuitenkin monilla tavoin parempi kuin silloin, kun hän itse oli aloitteleva maalipalloilija 1990-luvun alussa. Nuorten maalipalloleirejä järjestetään Pajulahdessa neljästi vuodessa ja nuoria otetaan mukaan maajoukkueleirityksiin jo varhaisessa vaiheessa, jos intoa vain riittää. Nuorten ei siis tarvitse alkuun harjoitella ja pelata pelkästään aikuisten kanssa.

– Väitän, että moni tavallinen jalkapallonuori kyllästyisi aika nopeasti, jos lajitreenejä varten pitäisi kulkea monta sataa kilometriä. Olemme ajatelleet sen niin, että nuorten leirejä pitää olla tarpeeksi usein, jotta nuoret kehittyvät ja into pysyy yllä, mutta ei liian usein, etteivät he väsy ja homma koidu perheelle taloudellisesti liian raskaaksi, sanoo Tolppanen, joka on myös Paralympiakomitean hallituksen varapuheenjohtaja.

– Mutta ei silloin minun aikanani ollut kaikkia näitä tukitoimia, mitä nyt on tarjolla. Nuorten paralympiaryhmä, maalipallon nuorten leirit, fysiikkavalmennus… Ei ennen kukaan puhunut siitä, että nuoren urheilijan pitäisi treenata eri tavalla kuin aikuisten, Tolppanen pohtii.

Mutta tämä koskee vain urheilijoita, jotka löytävät tiensä urheilun – ja tässä tapauksessa erityisesti maalipallon – pariin. Siinä missä Erkki Miinala pääsi 90-luvun alussa sentään kerran vuodessa maalipallon pariin Jyväskylän Näkövammaisten koulun tukijaksolle, voi tänä päivänä niin sanotusti ”putken läpi” kulkea näkövammainen nuori, joka ei tutustu maalipalloon koko kouluaikanaan.

– Nykyään kunnat eivät juurikaan myönnä tukijaksoja muuta kuin monivammaisille oppilaille, ja he eivät välttämättä ole niitä, joista tulisi maalipalloilijoita. Jos sinulla on näkövammaisena oppilaana hyvät opiskelutekniikat ja koulunumerot pysyvät korkealla, niin on todennäköistä, että et käy kertaakaan elämässäsi JNK:ssa eli nykyisessä Valteri Onervassa, Tolppanen toteaa.

– Lisäksi kuntoutusohjaajat eivät välttämättä enää osaa tai halua ohjata nuoria maalipallon pariin, kuten ennen, ja tietoturvasyistä johtuen meidän lajin parissa toimivien on mahdotonta saada tietoa siitä, missä on näkövammaisia nuoria, hän jatkaa.

Sen takia urheiluseurat, jotka vetoavat nuoriin, ovat paljon vartijoina. Aisti Sport järjestää maalipallon lisäksi lasten liikuntakerhoja, on aloittanut erittäin suosituksi osoittautuneen näkövammaisten jääkiekkotoiminnan ja kesäisin he käyvät pelaamassa jalkapalloakin. Kun on toimintaa, mistä valita ja meno on nuorekasta, on mahdollisuus tavoittaa muuten helposti varjoihin jäävät potentiaaliset harrastajat.

– Seuratoiminta on iso osa ratkaisua, ja myös näkövammaisten lasten ja nuorten leirit ovat hyvä tapa saada maalipallo tutuksi. Aisti Sportin Miika Honkanen on ainakin käynyt lajia esittelemässä näillä leireillä, Arttu Mäkinen sanoo.

Päivi Tolppanen muistuttaa myös yhteiskunnallisesta muutoksesta, joka koskee koko urheilua ja liikuntaa, ei pelkästään maalipalloa ja näkövammaisurheilua:

– Tämän päivän nuorilla on niin paljon kaikkia muita virikkeitä, että ehkä ne vievät voiton maalipallosta. Nuoret eivät välttämättä koe tarvetta identifioitua näkövammaispuolelle. He eivät koe tarvitsevansa sitä omaa vertaisryhmää samalla tavalla kuin mitä ennen vanhaa tarvittiin, Tolppanen toteaa.

Takavuosien mestarimaalipalloilijan Kaisa Penttilän mukaan tämä on valtava sääli.

– En minä niinkään ole huolissani maalipallon puolesta. Se tuntuu kyllä nousevan aina, mikä on hieno asia. Mutta tämä kaikki huolettaa minua ehdottomasti näkövammaisen nuoren henkilön itsetunnon rakentumisen ja vahvistumisen näkökulmasta, Penttilä sanoo.

– Kun itse tulin aikoinani 80-luvun lopulla Näkövammaisten Ammattikouluun näkövammauduttuani, niin en ollut edes koskaan nähnyt toista näkövammaista. Luulin olevani maailman ainoa näkövammainen. Maalipallo ja kaikki ne ihmiset sen ympärillä ovat rakentaneet minulle vahvan näkövammaisidentiteetin. Luulin olevani huono ja jännitin valtavasti esiintymisiä, mutta maalipallon kautta olen saanut itseluottamusta, enkä koskaan enää ole hätkähtänyt minkään asian esittämistä julkisesti, mille tahansa yleisölle. Siitä on ollut minulle valtavasti hyötyä työelämässä, Penttilä sanoo.