Okeroisten Ratsastajissa yhdenvertaisuus on luonteva osa arkista tekemistä
Lahtelainen Okeroisten Ratsastajat sai kansainvälisenä vammaisten päivänä 3.12.2022 Suomen Paralympiakomitea ja Alkon myöntämän, 1500 euron arvoisen Vuoden yhdenvertaisin seura -stipendin kategoriassa Yhdenvertaisuus seuran ohjaaja- ja johtotehtävissä. Tutustu muihin palkittuihin seuroihin täältä.
Okeroisten Ratsastajat pitää majaansa Okeroisten Tallilla, jonka Suzanni Bebek ja Jyrki Helminen rakensivat vuonna 2007 hankkimansa maatilan yhteyteen. Ratsastuskoulu aloitti toimintansa tallilla vuonna 2011.
Suomessa on pitkät perinteet ratsastusterapian, erityisryhmien ratsastusharrastuksen ja vammaisratsastuksen eli nykyisen pararatsastuksen parissa. Esteettömyysasiat – ainakin fyysisen esteettömyyden osalta – ovat talleilla pääpiirteittäin hyvällä mallilla jo sen takia, että hevosten itsensä täytyy pystyä liikkumaan tiloissa.
Hevoset itse ovat suurin syy myös siihen, miksi ratsastuspiireissä ollaan usein avoimia ja vastaanottavaisia erilaisuuden edessä, uskoo Okeroisten Ratsastajien hallituksen jäsen Katja Heikkinen.
– Hevonen ei arvota ihmistä sen mukaan, näkeekö ihminen vai ei tai puuttuuko häneltä jokin raaja. Miksi meidänkään pitäisi, Heikkinen toteaa.
Heikkisellä itsellään on näkövamma. Hän harrasti lapsena ja nuorena ratsastusta, mutta teini-iässä se jäi taka-alalle. Heikkinen teki komean uran näkövammaisten joukkuelajin maalipallon parissa voittaen lajissa mm. maailman- ja Euroopan mestaruuden.
– Kun lopetin maajoukkueessa vuonna 2014, huomasin että tässähän jää hirveästi vapaa-aikaa ja ajattelin palata takaisin ratsastusharrastuksen pariin. Siinä oli mennyt parikymmentä vuotta niin, että olin käynyt vain suurin piirtein kerran vuodessa ratsastamassa tai yksittäisillä vaelluksilla, Heikkinen kertoo.
Yksi kriteeri Heikkisen ratsastustallin valinnassa oli sijainti. Okeroisten Talli on parin kilometrin päässä hänen kotoaan.
– Toinen tärkeä kriteeri minulle oli se, että paikan pitää olla sellainen, jossa näkövammainen ratsastaja pääsee osallistumaan muuhunkin kuin talutusratsastukseen.
Kun Heikkinen kävi tutustumassa Okeroisten Talliin, hänelle esiteltiin paikat ja mistä hevoset löytyvät, eikä ollut mitään ongelmaa siinä, että Heikkinen halusi mukaan yleisille ratsastustunneille. Ei, vaikka tallilla ei ollut aiempaa kokemusta näkövammaisista ratsastajista.
– Suzanni ei erikseen korosta vammaisratsastusta tai erityisratsastusta. On vain ratsastajia, ja osalla heistä on jotain, jota ohjatessa pitää ottaa huomioon, Heikkinen sanoo.
Heikkisellä on kouluratsastusohjelmassa kentän laidalla mukana niin sanottu huutaja, joka pitää hänet kartalla. Mutta siinä kaikki. Ratsastusta se vain on.
Heikkinen intoutui pian myös kilpailemaan pararatsastuksessa. Sen seurauksena hänet valittiin viime vuosikymmenen lopulla myös Okeroisten Ratsastajien hallitukseen kilpailuvastaavaksi. Ei täyttämään jotain pararatsastuskiintiötä, vaan puhtaasi omilla ansioillaan.
– Se meillä on mielestäni hienoa, ettei pararatsastusasioita tarvitse erikseen korostaa, vaan se tulee luontevasti osana toimintaamme. Meillä on esimerkiksi yhtenä tuntiohjaajana ja aktiivisena kilpailujen järjestäjänä kuulovammainen henkilö, mutta ei sekään ole mikään erikoinen juttu, Heikkinen sanoo.
– Seuramme on pieni, reilu 40 jäsentä, mutta laskujemme mukaan 15 prosenttia seuran jäsenistöstä kuuluu johonkin erityisryhmään. Minun lisäkseni on yksi toinen, joka kilpailee pararatsastuksessa ja lisäksi on kolme sellaista, jotka saisivat halutessaan pararatsastusluokituksen, mutta eivät halua kilpailla.
